Suunnitelmallinen vs. suunnittelematon kirjoittaminen

Olen kuullut, että jotkut kirjailijat suunnittelevat tarinansa etukäteen hyvin tarkasti, ja itse kirjoitusprosessi on lähinnä tämän suunnitelman puhtaaksikirjoittamista. Jotkut taas aloittavat  miltei kokonaan ilman ennakkosuunnittelua. Heillä on ehkä ainoastaan hämärä idea tarinan pääjuonesta ja henkilöistä. Sitten he vain lähtevät matkaan ja katsovat, minne tarina vie. Suurimman osan työtapa on luultavasti jotain näiden kahden ääripään välillä, niin minunkin. Ennakkosuunnittelun määrä voi myös vaihdella samalla kirjailijalla teoksesta riippuen. 

Minulla pitää olla romaanista jonkinlainen suunnitelma; juoni pääpiirteittäin ja mitä missäkin luvussa tapahtuu, muuten en pääse alkuun. Koska saan yleensä uusia ideoita silloin, kun kirjoitan vanhoja, saatan ideoida ja suunnitella uutta tarinaa pitkään ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista, jopa vuoden. Tuo suunnitelma ei kuitenkaan koskaan ole millään muotoa lopullinen, vaan se elää, muuttuu ja täydentyy tarinan edetessä. Usein kirjoittaessa mieleeni tulee kaikenlaisia yksityiskohtia ja dialogia muutaman luvun päässä häämöttäviin kohtauksiin. Päähäni voi pälkähtää uusia juonenkäänteitä ja toisaalta saatan todeta, että joku aiemmin suunnittelemani juonenkäänne ei toimikaan. Yksittäisten lukujen järjestys voi vaihtaa paikkaa. Myös jokin olennainen teema voi paljastua itselleni vasta sitten, kun olen kirjoittanut ko. tarinaa jo pidemmän aikaa. Olenkin sitä mieltä, että jos minun täytyisi pysyä tiukasti alkuperäisessä suunnitelmassa, se kyllä heikentäisi käsisteni laatua. Toki romaani usein vielä muuttuu jonkin verran editointikierroksilla palautteiden perusteella. 

Myös hahmoni kehittyvät, ja heidän luonteensa syventyy kirjoitusprosessin aikana. Vaikka saatan  olla pyöritellyt uusia hahmoja päässäni pitkäänkin ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista, silti minusta on yleensä tuntunut siltä, että vasta kirjoittaessa pääsen kunnolla tutustumaan hahmoihini. Joskus hahmojen kehittyminen voi myös yllättää. Esim. Salaisuuksia Delobriandissa -kirjan pahikseksi muotoutuikin eri henkilö kuin alkuperäisen suunnitelman mukaan piti olla. 

Mitenkäs te blogini lukijat, jotka kirjoitatte itse, onko kirjoittamisenne enemmän suunnitelmallista vai suunnittelematonta?

Blogin uusi nimi

Esikoiskirjailijan mietteitä on tästedes Tarinoiden lentoa.

Pähkäilin uutta nimeä pitkään (nimeäminen on vaikeaa), ja Tarinoiden lentoa oli vihdoin nimiehdokas, joka kuulosti hyvältä vielä kahden viikon kuluttua. Koska Lento on sekä erisnimi että yleisnimi, minusta on hauska ajatus hyödyntää sitä blogin nimessä. Mietin ensin nimeksi Kirjoittamisen lentoa, mutta siitä olisi saattanut saada sellaisen väärän kuvan, että kirjoittaminen sujuisi minulta aina helposti ja ilman pähkäilyä. Tarinoita minulla sen sijaan on ollut päässäni aina, ja tarinat ovat tärkeitä, sekä omat että muiden. 

Ohessa vielä vuodenaikaan sopimaton lummekuva. Koska lumpeet ovat ihania, ja ne ovat olleet inspiroivia myös kirjoittamisen kannalta. 

Astetta lempeämpää odotusta

Toisen kirjan odotus on ollut minulla ainakin toistaiseksi astetta lempeämpää kuin ensimmäisen. Odotan minä sitä nytkin tosi paljon, mutta jotenkin odotus ei ole ollut niin pakahduttavaa kuin Dionnen tyttöjen kanssa. Silloin mukana oli aimo annos esikoiskirjailijan kärsimättömyyttä, etten millään malttaisi odottaa sitä haaveiltua hetkeä, kun vihdoinkin saa nähdä oman kirjansa valmiina. Ja vaikka minulle on nytkin tullut ohikiitäviä paniikkiajatuksia julkaisun peruuntumisesta, ne eivät ole olleet niin vahvoja kuin Dionnen tyttöjen kanssa ja ovat menneet hetkessä ohi.

Minulle tuli aika lailla puun takaa se, että pääsin/jouduin tekemään itse takakansitekstin Dionnen tyttöihin. Nyt olen osannut varautua tähän, ja tein luonnoksen Salaisuuksia Delobriandissa takakansitekstistä jo heinäkuussa. Takakansitekstiluonnos syntyi yllättävän helposti. Olin selvästikin työstänyt asiaa puolitietoisesti jo ennen myönteistä kustannuspäätöstä.

Olen huomannut odottavani nyt aivan erityisesti sitä, että Salaisuuksia Delobriandissa saa kansikuvan. Dionnen tyttöjen kanssa en muistaakseni odottanut tätä vaihetta näin paljon. Mutta silloin en vielä tiennyt, että kansikuvan saa nähdä niinkin paljon ennen kirjan ilmestymistä, ja että se on niin upea hetki matkalla kohti valmista kirjaa. Minulla on myös mielessäni jo aika hyvä visio kannesta. En siis tee kansikuvaa itse, mutta ainakin viimeksi minulta odotettiin omaa näkemystä kannen suunnittelussa, joten tätäkin asiaa on ollut hyvä ideoida hyvissä ajoin.

Viikonloppuna menen Turun kirjamessuille. En tällä kertaa esiintymään, vaan ihan vaan yleisöksi sekä kavereita ja tuttuja tapaamaan. Turun kirjamessut ovatkin minulta vielä kokematta, joten on korkea aika paikata se aukko sivistyksestä. Nyt on myös aika nauttia ruskan väriloistosta.  

Nimeämisen vaikeus

Luultavasti kaikilla kirjoittajilla on joitakin asioita, jotka ovat kirjoittamisessa vaikeita. Minulla yksi niistä on tarinoiden nimeäminen. Hahmojen nimet tulevat kyllä yleensä nopeasti ja helposti. Tosin joskus yksittäisen hahmon nimi voi hakea paikkaansa, esim. alan kirjoittaa hänestä tietyllä nimellä ja sitten kirjoitettuani käsistä jo pidempään huomaan, että hänelle sopiikin paremmin jokin toinen nimi. Myös paikkojen nimeäminen on melko helppoa. Kun tarinansa sijoittaa kuvitteellisiin maailmoihin, silloin pääsee/joutuu keksimään nimiä myös kuvitteellisille kaupungeille, kylille ym. maantieteellisille paikoille. 

Mutta itse tarinan nimeäminen, se on vaikeaa. Keksin Dionnen tytöille nimen siinä vaiheessa, kun olin kirjoittanut käsistä jo puoleenväliin. Salaisuuksia Delobriandissa nimi tuli vasta, kun olin kirjoittanut käsiksestä noin kolme neljännestä. Minulla oli jonkin aikaa nimiehdokkaana Delobriandin pyörteet, mutta hyvän ystäväni kanssa käydyn kirjoittamiskeskustelun myötä vaihdoin nimen ja siitä lähtien olen ollut sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa todellakin sopii paremmin tämän tarinan nimeksi. Nyt olen kirjoittanut uutta romaaninalkua nelisenkymmentä liuskaa, eikä minulla ole vielä mitään hajua nimestä. 

Koska novellien kirjoitusprosessi on paljon lyhyempi kuin romaanien, tästä voitte varmaankin päätellä, että novellien nimeäminen vasta onkin minulle tuskaisen vaikeaa. Tosin kerran kävi niin, että keksin nimen novellille ennen kuin olin kirjoittanut sitä sanaakaan, suunnitellut toki. Tämä novelli on Perjantaityttöystävä, ja se on julkaistu Ursula-lehdessä.

Nyt kun tälle blogille pitäisi keksiä uusi nimi, niin vaikeaa on sekin, kovin vaikeaa (nimiehdotuksia otetaan vastaan). Jos olisin ollut kaukaa viisas, en olisi antanut blogilleni nimeksi Esikoiskirjailijan mietteitä, koska esikoiskirjailijuudella on usein taipumusta olla väliaikainen olotila. ;) Blogin uuden nimen pitäisi olla sellainen, että se ei tulevaisuudessa mitenkään rajaa minua kirjailijana aiheiden, genren tms. suhteen. Onneksi uuden bloginimen keksimisellä ei ole vielä kiire. Näillä näkymin minulla on tammikuuhun asti aikaa, ennen kuin esikoiskirjailijasta tulee omalla kohdallani vanhentunut termi. :D

Elokuu ja Worldcon

Elokuu on aina ollut lempikuukauteni. Silloin on useimmiten minulle mukavan lämmintä, ja  yleensä järvivedet ovat uimisen kannalta parhaimmillaan elokuun alussa. On tuoreita puutarhamarjoja, pehmeästi hämärtyviä tunnelmallisia iltoja ja kullanpunaisia kuutamoita. Pidän kovasti myös alkukesän puidenkukkimisajasta, silloin luonto on kaikkein kauneimmillaan, mutta elokuussa on aivan erityistä kiehtovuutta. 

Vaikka kuukausi on vasta puolessavälissä, voin jo sanoa, että tämän elokuun kohokohta on ollut Worldcon, joka järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tapahtuma kesti kokonaisuudessaan viisi päivää, keskiviikosta sunnuntaihin. Itse osallistuin vain perjantaina ja lauantaina, en tällä kertaa esiintyjänä vaan ihan vain yleisönä. Omaan Worldcon-viikonloppuuni sisältyi useamman mielenkiintoisen paneelin seuraamista, tähänastisen elämäni suurimman spefitapahtuman tunnelmasta fiilistelyä, paljon kavereiden näkemistä ja kahdet julkkaribileet, joista jälkimmäisten jatkoilla vierähtikin pitkälle sunnuntain puolelle. :D Lauantaihin toi ylimääräistä dramatiikkaa Kiira-myrsky, joka osui kohdalle juuri, kun olin matkalla majapaikastani julkkaribileisiin. Onneksi en sentään ollut taivasalla vaan bussissa. Yleensä ottaen ukkosmyrskyt ovat minusta kiehtovia, mutta tämä myrsky oli jo aika pelottava. Parasta tässäkin conissa olivat bileet ja ihmiset. Aina kun tapaan spefikirjoittajia, tunnen olevani niin omassa porukassani. 

Tapasin julkkaribileissä muutaman uuden ihmisen, jotka esittäytyessäni tunnistivat minut ja Dionnen tytöt. Tuntui tosi hienolta jälleen huomata konkreettisesti, että kirjalla tosiaan on oma elämänsä, ja sen tietävät myös jotkut sellaiset ihmiset, joita en ole ikinä tavannut. Luultavasti tämä on arkipäivää nimekkäämmille ja/tai kokeneemmille kirjailijoille, mutta minulle vielä uutta ja jännää.

Kirjailijaidentiteettipohdintaa osa 2

Olin vuosia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Joten oli aikamoinen muutos kirjoittajaidentiteetilleni, kun sain syksyllä 2015 kustannussopimuksen. Tosin tietty muutos tapahtui jo silloin, kun päätin tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille. Kun hioin käsistä kustantamokierrokselle lähettämistä varten ja odotin kustantajien vastauksia, saatoin ajatella ja sanoakin, että en ole vielä virallisesti kirjailija, mutta sydämeltäni jo olen. Mutta toki myönteisen kustannuspäätöksen saaminen oli ratkaiseva muutos - isompi kuin itse kirjan ilmestyminen.

Kirjoittaminen on tuntunut syksystä 2015 alkaen enemmältä kuin harrastukselta. Mutta ei se ihan ammatiltakaan tunnu, koska en elä kirjoittamisella. Minulla on päivätyö, joka on myös minulle tärkeä, ja jossa on säännöllinen kuukausipalkka. (Tiedän kyllä, että suurin osa kirjailijoista tekee työkseen myös jotain muuta, enkä suinkaan ajattele, ettei sivutoimisesti tehtävä työ olisi yhtä lailla oikea ammatti kuin päätoimisesti tehtävä. Kyse on puhtaasti omasta kokemuksestani kirjailijana olemisesta, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.) Tunnen myös itseni vielä aika aloittelijaksi kirjailijana, vaikka itse kirjoittaminen onkin ollut jo pitkään osa elämääni. Kirjoittaminen on nämä vajaat pari vuotta ollut minulle jännästi jossain harrastuksen ja ammatin välimaastossa. Puoliammatti.

Kirjailijaidentiteetin työstäminen on ollut itselleni ehkä keskimääräistä mutkikkaampaa, koska olin Dionnen tyttöjen kustannussopimuksen saadessani päätoiminen opiskelija. Eli olen samaan aikaan työstänyt myös toista kehittyvää ammatti-identiteettiä. Voin minä kai sen tunnustaakin, että olen valmistunut tänä vuonna sosiaalityöntekijäksi. 

Minulla on ollut helmikuusta asti mahdollisuus tehdä kolmen päivän työviikkoa sosiaalityöntekijänä ja saada näin ollen ajallisesti enemmän tilaa kirjoittamiselle. Pienestä palkasta huolimatta tämä on juuri sellaista elämää, mitä olen tavoitellut, ja toivon voivani säilyttää nämä olosuhteet jatkossakin. Toki olen myös onnekas, kun minun on taloudellisesti mahdollista toimia näin.

En tiedä, miten kirjailijaidentiteettini jatkossa kehittyy. Ja miten se vaikuttaa, että että jatkossa en ole enää esikoiskirjailija, kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy. Mutta sen tiedän, että kirjoittaminen on tärkeimpiä - ja useimmiten myös mukavimpia - asioita, mitä elämässäni on. Se on hyvin olennainen osa minua. Tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa on edelleen paras käsite kuvaamaan sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? 

Ilouutinen

Tai ei tämä taida varsinaisesti enää uutinen olla, sillä johan minä tätä hehkutin keskiviikkona Facebookissa ym. Kesämenojeni takia en vaan ehtinyt tehdä blogikirjoitusta aikaisemmin. Sain siis keskiviikkona kustantajaltani maailman ihanimman sähköpostin: Haluavat julkaista Salaisuuksia Delobriandissa, eli siitäkin tulee oikea kirja. <3 <3 <3

Vaikka olin työstänyt käsistä jo pitkään tavoitteena julkaisu, silti tämä tuntuu ihanalta ihmeeltä. Lukuisista onnitteluista huolimatta minulla on vielä hieman epätodellinen olo: Ihanko totta tämäkin halutaan julkaista? Eikö minun tarvinnutkaan odottaa vastausta kauempaa (olin siis varautunut siihen, ettei kesän aikana kuulu vielä mitään, koska kesälomakausi)? Todellako minä onnistuin tässä jo toisen kerran?

Ehdin jännittää melkoisesti, miten Salaisuuksia Delobriandissa käsiksen kanssa käy. Sähköpostin avaaminen aiheutti reilusti ylimääräistä sydämentykytystä. Luulin ennen, että sitten kun on saanut ensimmäisen kirjan julkaistua, osaa olla itsevarmempi, eikä tämä odotteluvaihe enää stressaa. No, eipä se niin mennyt. Se on kyllä jännää, että voin samaan aikaan olla rakastunut tarinaani ja suhtautua siihen kovin kriittisesti. Mieleeni tuli ajatuksia, että ei tätä kuitenkaan julkaistavaksi huolita, koska *lisää tähän päivittäin vaihtuva syy*. Ja koska Dionnen tyttöjä on myyty aika vähän, pelkäsin sitäkin, että uusi käsis torpataan sitä edes vilkaisematta. Että kustantajani ilmoittaa Dionnen tyttöjen myyneen niin huonosti, ettei minulta haluta julkaista enää mitään. Näköjään kirjaa on kuitenkin myyty tarpeeksi pienen kustantamon mittapuulla. Sitten ärsyynnyin omaan stressaamiseeni, että miksi minun pitää taas olla näin herkkä. Sillä eihän maailma siihen olisi kaatunut, vaikkei Salaisuuksia Delobriandissa olisikaan huolittu julkaistavaksi. Varmasti se olisi harmittanut, mutta eipä se käytännössä olisi juuri mitään muuttanut. Elämässäni olisi ollut edelleen samat hyvät asiat, enkä myöskään olisi lakannut olemasta kirjailija.

Nyt ilo tulevasta kirjasta on entistä isompi, kun jouduin vähän aikaa kärvistelemään odotuksen epävarmuudessa. Oi oi, tuskin maltan odottaa, että saan uuden kirjan käteeni. :) Todennäköisesti siinä kyllä menee ensi vuoteen. 

Minun täytyy kohta alkaa miettiä uutta nimeä tälle blogille, koska sitten kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy, en ole enää esikoiskirjailija. Nimiehdotuksia otetaan vastaan. 

Salaisuuksia Delobriandissa lähti kustantajalle

Hui, Salaisuuksia Delobriandissa -käsis lähti juuri kustantajan luettavaksi. :) Toisin kuin jotkut ovat luulleet, minulla ei ole kustannussopimusta eikä edes epävirallista lupausta itsenäisen jatko-osan julkaisemisesta. Eikä se kustannustoimittaja, joka ensimmäisenä innostui Dionnen tytöistä, ole enää töissä kustantamossani. Joten jännän äärellä ollaan.  

Yllätyin ehkä hieman, että käsis lihoi editoituani sitä esilukijoiden palautteiden perusteella vain  vähän yli 3000 sanaa. Luulin, että se olisi lihonut enemmänkin, sillä kirjoitin useamman uuden kohtauksen. Toisaalta kyllä myös poistin tekstistä täytesanoja ja muutakin tarkemmin ajateltuna turhaksi osoittautunutta materiaalia. Täytesanat, mistä niitä aina riittääkin joka editointikierroksella poistettavaksi? Olen alkanut epäillä, että ne lisääntyvät keskenään, kun kirjailijan silmä välttää. ;)

Minulla oli jälleen aika lailla kynnystä uskaltaa päästää käsiksestä irti, päättää sen olevan vihdoinkin tarpeeksi hyvä matkaan lähetettäväksi. Sillä nyt minulle on oikeastaan vielä enemmän väliä, kelpaako käsikseni julkaistavaksi. Silloin kun lähetin Dionnen tytöt kustantamokierrokselle, niin vaikka olin varma päätöksestäni, olin kuitenkin vähän kokeilumielellä ja vaatimaton, että katsotaan, miten tässä käy. Olin kuullut sen verran paljon kustannuskynnyksen ylittämisen vaikeudesta, ja että moni ei saa julkaistua vielä ensimmäistä kustantajille tarjoamaansa käsistä vaan vasta jonkun myöhemmän käsiksen. Vasta asioiden edetessä tajusin kunnolla, miten paljon tätä haluan. Nyt kun olen jo julkaissut yhden kirjan, kyllähän siitä tulee vähän paineita, että tässä pitäisi onnistua toistekin. Ja että tulevan kirjan pitäisi olla vähintään yhtä hyvä, mielellään hieman parempikin kuin ensimmäisen. 

Olihan tämän askeleen ottamisessa myös tunnetason kynnystä. Pidemmän aikaa matkassa kulkenut käsis rakkaaksi käyneine hahmoineen alkaa väistämättä tuntua sen verran henkilökohtaiselta, että on myös hieman pelottava ajatus, että tulevaisuudessa sen voisi lukea periaatteessa kuka tahansa. (Minusta tuntui ihan samalta aikoinaan Dionnen tyttöjen kanssa.) Vahvempana on kuitenkin haave uudesta kirjasta ja se tunne, että Salaisuuksia Delobriandissa on sen arvoinen, että se ansaitsee tulla julkaistuksi.

Nyt olen vihdoinkin sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa on niin hyvä, mihin omin voimin ja esilukijoideni avulla pystyn. Tuntuu hienolta ja pieneltä ihmeeltä, että olen jälleen saanut aikaan romaanikäsiksen. 

Dionnen tytöt on jo 1-vuotias

Tasan vuosi sitten hartaasti odotettu kirjalähetys saapui, ja näin Dionnen tytöt ensimmäisen kerran valmiina kirjana. Esikoiseni näki päivänvalon vuoden kauneimpaan aikaan. 

Nyt vuotta myöhemmin ilahdun edelleen kovasti aina, kun joku kertoo lukeneensa Dionnen tytöt. Aivan erityisesti minua on ilahduttanut saada palautetta kirjasta tuntemattomilta, ja kun olen todennut kirjan olevan lainassa kirjastosta jollakin sellaisella paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Se on minulle aina kiehtova merkki siitä, että Dionnen tytöillä tosiaan on oma, minusta riippumaton elämänsä. 

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut myös joitakin pettymyksiä. Hyvästä palautteesta huolimatta kirjaa on myyty aika nihkeästi. Olinhan minä aiemminkin tiedostanut eläväni tietyssä kuplassa Dionnen tyttöjen suhteen. Että vaikka minulle esikoiskirjailijana kaikki kirjasta saatu huomio on tietty tuntunut henkilökohtaisesti isolta jutulta, niin suurin osa ihmisistä on tuskin ikinä kuullutkaan Dionnen tytöistä, saati lukenut sitä. Ja taatusti on myös heitä, jotka saavat tietää kirjasta, toteavat, ettei kiinnosta ja unohtavat sen olemassaolon saman tien. Ihan niin kuin minullekin käy monen kirjan suhteen. Tieto nihkeästä myynnistä sai silti aikaan tuon kuplan osittaisen särkymisen, koska olin nyt kuitenkin haaveillut hieman isommista myyntiluvuista. Toki asiat pitää suhteuttaa siihen, että kustantamoni on pieni, ja pienkustantamojen kirjat harvemmin yltävät isompiin myyntilukuihin. Ja iloita jokaisesta ostetusta kirjasta, kirjastolainasta ja lukijapalautteesta. 

Vuosi sitten hymy oli herkässä. :)

Minulle tuli yllätyksenä myös se, että voin pettyä asioista, joista olen ollut tietoinen jo ennestään. Kyllähän minä tiesin saadessani kustannussopimuksen ja jo kauan ennen sitä, että pienen kustantamon kirjat eivät hevillä pääse myyntiin kivijalkakirjakauppoihin, eivät ainakaan Suomalaiseen kirjakauppaan. Silti viime kesänä kirjakaupoissa käydessä vähän kirpaisi huomata omin silmin, että Dionnen tytöt eivät olleet uutuuskirjojen joukossa. 

Välillä on tuntunut hieman rasittavaltakin, että olen elänyt niin tunteiden vuoristorataa Dionnen tyttöihin liittyvien uutisten suhteen: joko olen ilahtunut älyttömästi tai sitten pettynyt. En juuri koskaan ole ajatellut neutraalisti, että näinhän tämän kuuluukin mennä, tai juuri näin minä tämän ajattelinkin menevän. Tosin uskon edelleen, että esikoiskirjan kohdalla kaiken kokee vahvemmin. Ja se vasta kauheaa olisi ollut, jos kirjan julkaisu ja siihen liittyvät asiat eivät olisi tuntuneet miltään. Olen kuullut joillekin kirjailijoille käyneen näinkin. 

Vaikka vuosi 2016 oli kirjoittajaelämäni ehdottomasti merkityksellisin vuosi tähän mennessä, viime vuonna tuli kuitenkin kirjoitettua aika vähän. Kirjoitin kyllä jonkin verran, enhän minä nyt kokonaan ilman voi olla, mutta selvästi vähemmän kuin muutamana aikaisempana vuonna. Dionnen tyttöjen ilmestyessä olin niin täpinöissäni kaikesta uudesta ja jännästä: ensimmäisistä kirjailijaesiintymisistäni, saamistani lukijapalautteista jne, etten pystynyt kirjoittamaan uutta tekstiä. Lisäksi tilaa luovalta kirjoittamiselta vei myös ja etenkin se, että aloitin gradun teon tammikuussa 2016. Nyt gradu-urakka on onnellisesti selätetty, ja tämän vuoden puolella olenkin saanut taas kirjoitettua enemmän. 

Aikuisten- vai nuortenkirja?

Dionnen tytöillä on kaksoisluokitus, eli kirja voi olla kirjastoissa sekä aikuisten että nuorten osastolla. Useimmissa kirjastoissa se tosin on aikuisten puolella, ja miellän myös itse Dionnen tytöt enemmän aikuisten kirjaksi. Halusin kuitenkin kirjalle kaksoisluokituksen, sillä pelkäsin hieman, että ilman sitä Dionnen tytöt saatettaisiin luokitella ainoastaan nuortenkirjaksi, jolloin se voisi jäädä monelta aikuiselta lukijalta löytämättä. Valitettavasti sellaista käsitystä näkee välillä edelleen, että fantasiakirja on automaattisesti nuortenkirja, koska eiväthän nyt aikuiset fantasiaa lue. Olen myös kuullut joillakin kirjailijoilla olevan sellaisiakin huonoja kokemuksia, että kustantaja on vaatinut ahtamaan fantasiakäsiksen nuortenkirjan muottiin, vaikka käsis olisi alun perin ollut selkeästi aikuisille kirjoitettu. 

Vaikka Dionnen tyttöjen kaksoisluokitus oli oma toiveeni, silti on tuntunut hieman hämmentävältä, että sama kirja on joissakin kirjastoissa nuorten puolella ja joissakin aikuisten puolella. Tai jopa samassa kirjastossa kummallakin puolella. Olen esimerkiksi bongannut lähikirjastossani yhden kappaleen Dionnen tyttöjä aikuisten ja toisen nuorten puolella. 

Parissa blogiarviossa Dionnen tyttöjen kohderyhmäksi on määritelty nuoret aikuiset. Voi hyvin olla, että kirja löytääkin eniten sen ikäisiä lukijoita, sillä Dionnen tyttöjen päähenkilötkin ovat nuoria aikuisia, 20 - 30 -vuotitaita. Vaikka kirjalla on todistettavasti ollut yli kuusikymppisiäkin lukijoita. Itse toki ilahdun kaikenikäisistä lukijoista (paitsi ihan lapsille en kyllä lähtisi Dionnen tyttöjä suosittelemaan aiheiden puolesta), mutta en koe itseäni nuortenkirjailijaksi. Olen kirjailija. Esikoiskirjailja. Fantasiakirjailija. Spefikirjailija. Mutta nuortenkirjailija ei ainakaan toistaiseksi oikein istu identiteettiini. Ja tämä ei millään muotoa tarkoita sitä, että pitäisin nuortenkirjallisuutta jotenkin vähempiarvoisena. En missään tapauksessa. 

Mietin, että ehkä koko aikuisten/nuortenkirjat jako on vähän keinotekoinen. Kun itse innostun jostakin kirjasta, en mieti enkä lukiessa välttämättä edes huomaa, kun tarina vie mukanaan kumpaan kategoriaan se kuuluu. Jos olisikin vain kirjoja ilman mitään ikäkausiluokitteluja, ja takakansitekstit ja kirja-arviot puhuisivat puolestaan. 

Jokainen teos on pääteos

Olen silloin tällöin kuullut/lukenut kirjailijoista, jotka pitävät tiettyä teosta pääteoksenaan. He ovat saattaneet mieltää ko. kirjan pääteokseksi jo silloin, kun he kirjoittaneet sitä tai vasta ideoineet. Tämä on minusta kiinnostava ilmiö, koska se on vastakkainen omalle kokemusmaailmalleni. Minun on vaikea kuvitella, että jos joskus 10 vuoden päästä olisin julkaissut useamman kirjan, olisin koko ajan ajatellut yhtä niistä pääteoksenani. 

Toki Dionnen tytöillä on minulle varmasti aina aivan erityinen tunnearvo, koska se on esikoiseni.  Joskus Dionnen tyttöjen katsominen saa vieläkin aikaan syvän onnentunteen, että tämä on MINUN, minä olen tosiaan kirjoittanut tämän. Oletan myös ainakin omalla kohdallani, että ensikertalaisena kaiken kirjan julkaisuun ja kirjasta saatuun huomioon liittyvän kokee vahvemmin. Mutta kirjoittaessa minulle on aina tärkein se käsis, jota olen työstämässä. Se on eniten iholla ja sydämellä. Koen tämän nykyiseen tarinaan rakastumisen tärkeänä kirjoittamiseni sujumisen kannalta. Romaanin kirjoittaminen on myös sen verran pitkä projekti, että luultavimmin motivaationi kärsisi, jos ajattelisin, että tämä on vain tällainen väliteos, ja sen parhaan/pääteoksen olen kirjoittanut jo aiemmin tai kirjoitan vasta joskus tulevaisuudessa. Lyhyitä novelleja saatan kirjoitella ns. välipalatarinoina ja/tai vain omaksi ilokseni, mutta jokainen romaanikäsis on minulle pääteos, rakkaudella työstetty. 

Vaikka ensimmäistä romaanikäsistäni ei ole julkaistu, ja kieltämättä se näyttäytyy minulle nykyään vähän harjoituskappaleena, jonka puutteet näen, myös se on yhä minulle tärkeä. Minulle oli aikoinaan iso onnistumisen elämys jo se, että sain kirjoitettua romaanimittaisen tekstin. Enkä ole unohtanut monia ko. tarinan kanssa koettuja hyviä hetkiä. Uskon, että se on ollut myös eduksi Dionnen tytöille, että olen kirjoittanut sitä ennen yhden ns. harjoituskäsiksen vieläpä samasta fantasiamaailmasta, eri hahmoilla vaan. 

Tiedä sitten, miten kävisi, jos useammasta julkaistusta kirjasta yksi menestyisi ylitse muiden. Sitä myytäisiin selvästi enemmän kuin muita, se saisi parhaat arvostelut, voittaisi jonkun kirjallisuuspalkinnon, ja ylipäänsä saisi eniten huomiota. Vaikuttaisikohan se tunteisiin niin, että sitä alkaisi jälkikäteen itsekin pitää pääteoksena?

Editointia

Editoin parhaillaan Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä esilukijoilta saamieni palautteiden perusteella. Käsis lihoo väistämättä jonkin verran, sillä uuteen versioon tulee kaksi uutta lukua. Lisäksi on ennestään olemassa olevia kohtauksia, joista on kommentoitu, että tästä olisi hyvä kertoa enemmän/yksityiskohtaisemmin. Palautetta, jota olen saanut usein ennenkin. 

Esilukijoideni tuttuus on vaihdellut laidasta laitaan. Toisessa ääripäässä on läheinen ystäväni, jonka kanssa ollaan tunnettu seiskaluokalta asti, ja toisessa ääripäässä henkilöitä, joista en ole tiennyt ennestään muuta kuin nimen ja että he ovat myös kirjoittajia. Olen kuullut sellaisia mielipiteitä, että esilukija ei saisi olla liian tuttu, koska silloin hän ei osaa lukea tekstiä tarpeeksi objektiivisesti. Itse olen tästä eri mieltä, sillä tämä minun rakas ystäväni kyllä osaa antaa rakentavaa palautetta eikä hän epäröi käyttää tarvittaessa reilusti punakynää. Olen todennut oman kirjoittamiseni kannalta tärkeäksi, että esilukijoita on useampi. Jokainen kuitenkin lukee tarinan omasta näkökulmastaan, ja olen saanut jokaiselta esilukijaltani jonkun sellaisen hyvän muokkausidean/näkökulman, jota kukaan toinen ei olisi pystynyt antamaan. Joskus voi tosin käydä niin, että kahdella esilukijalla on samasta asiasta vastakkainen mielipide. Silloin kirjoittajan täytyy kuunnella omaa intuitiotaan. 

Kun palasin tämän käsiksen pariin muutaman kuukauden tauon jälkeen, minua mietitytti hetken, että jaksanko taas pakertaa tämän parissa, kun mielessäni olisi paljon uuttakin kirjoitettavaa ja uusia ideoita. Mutta kun pääsin alkuun editoinnissa, olin taas niin mukana tarinassa ja tuntui siltä, että juuri tämä hetki, tämä kohtaus ja tämä tarina ovat parasta mitä on. Muistan, että minulla oli aivan samoja tunnelmia Dionnen tyttöjen editointikierroksilla. Ja hyvä niin. Romaanin kirjoittaminen on kuitenkin sen verran pitkä ja kerroksellinen projekti, että on ehdottomasti eduksi, jos tarinaansa voi rakastua aina uudelleen. 

Oloni tekee pörröiseksi mielikuva siitä, että ensi vuonna Dionnen tytöt ja Salaisuuksia Delobriandissa olisivat vierekkäin kirjastojen hyllyissä. Samasta maailmasta syntyneet teokset, kuin isosisko ja pikkusisko. 

Tarinaideoista

Minulta on kysytty silloin tällöin, mistä saan ideoita tarinoihini. Minulla on aina ollut melko vilkas unimaailma, ja olen saanut unista muutaman novelli-idean sekä alkusysäyksen erään Dionnen tyttöjen keskeisen henkilön Florencen tarinaan. En minä tosin niin selkeitä enkä tarinallisia unia näe, että niistä voisi kirjoitaa suoraan. Kyse on ollut lähinnä yksittäisistä tilanteista ja tunnelmista, jotka ovat jääneet pyörimään päässäni ja kiehtomaan mieltäni, ja joita olen sitten hereillä ollessani kehitellyt tarinallisemmiksi. Muuten ideoita tulee vaikka mistä: kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista, uutisista, valokuvista, paikoista joissa olen käynyt, ja toki myös oman elämäni tapahtumista ja kokemistani tunteista.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että mieleeni putkahtelisi jatkuvasti uusia tarinansiemeniä. Ei se niin ole. Suurin osa ideoistani liittyy  kirjoittamisvaiheessa olevan käsiksen yksityiskohtiin ja juonenkäänteisiin. Aivan uusia tarinaideoita saan aika harvoin. 

Joskus jokin yksittäinen kommentti voi saada aikaan uuden idean. Eräs ystäväni, jonka kanssa olen jutellut paljon kirjoittamisesta, tokaisi kerran yhdestä hahmostani: ”Mä voin niin kuvitella, että M rakastuu johonkin teatteriohjaajaan.” No niinhän siinä sitten kävi. :D

Enimmäkseen ideani syntyvät aika pian inspiroivan tilanteen
jälkeen, mutta joskus näiden välillä voi olla useammankin vuoden viive. Kuvassa on Pelesin linna, jossa kävin ja johon ihastuin Romanian matkallani. Olen saanut siitä paljon inspiraatiota Dionnen tyttöjen Contesian linnaan. Tämä matka oli vuonna 2005, mutta sain ensimmäiset ideat Contesian linnasta ja ylipäänsä Dionnen tytöistä vasta vuonna 2012.

Uudet tarinaideani kehittyvät pikkuhiljaa. Minulle ei ole käynyt koskaan niin, että päähäni putkahtaisi yhtäkkiä valmis romaani-idea. Olen tähän mennessä aina aluksi luullut saaneeni novelli-idean. Suurimmasta osasta on tullutkin novelleja. Joukkoon on mahtunut myös jokunen ideanpoikanen, joiden pohjalta aloitettu tarina ei yrityksistä huolimatta vaan ole lähtenyt käyntiin. Lopulta olen todennut nämä ideat itselleni toimimattomiksi, ja sen myötä ne ovat haalistuneet pois. Mutta jotkut ideat - ne aivan erityisen kiehtovat - ovat laajentuneet ja/tai yhdistyneet keskenään, ja niistä on tullut romaaneja. Ideoiden kehittymisessä ja uuden tarinan suunnittelussa voi kestää kauan - joskus novelli-ideakin saattaa hautua kuukausikaupalla - mutta hitaus ei haittaa minua, koska saan yleensä uusia tarinaideoita silloin kun kirjoitan vanhoista.

Palautteiden sulattelua ja kirjastoiloa

Olen saanut jo useammalta esilukijalta palautetta Salaisuuksia Delobriandissa -käsiksestä,  ja kahdelta henkilöltä vielä odottelen sitä. Palautteissa on ollut asioita, jotka ovat saaneet minut kehräämään tyytyväisyydestä ja tuoneet uutta kirjoitusintoa. Asioita, joista olen saanut ahaa-elämyksiä, että näinhän tämä kohta tosiaan kannattaa kirjoittaa, miksen minä itse tätä hoksannut. Asioita, joita voin hyödyntää ja jotka kannattaa pitää mielessä myös uutta, joululomalla aloittamaani käsistä kirjoittaessani. Ja sainpa yhden aikamoisen mielensäpahoittamispalautteenkin. Yritän ajatella, että se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide.

Jotenkin sitä luuli, että kun olen julkaissut jo yhden romaanin, osaisin jo kirjoittaa mahdollisimman valmista tekstiä. Palautteita saatuani totesin, että eipä se niin mennyt. Omalle tekstilleen tosiaan tulee sokeaksi, ja siksi esilukijoita ja kustannustoimittajia tarvitaan. En esimerkiksi ollut yhtään huomannut, että olen käyttänyt turhan usein tiettyjä sanoja/ilmauksia. Mutta tällaista se on ilmeisesti kaikilla, tuskin menestyneiden konkarikirjailijoidenkaan teoksista julkaistaan ensimmäistä/vain heidän näkemäänsä versiota.

Olen saanut tässä kuussa myös kivoja kirjastouutisia. Luulin, että ne kirjastot, jotka aikovat hankkia Dionnen tytöt, olisivat tehneet sen viime vuonna. Mutta näköjään jotkut kirjastot vaan heräsivät myöhään. Nyt Dionnen tytöt on siis lainattavissa myös Raumalla ja tilauksessa Kajaaniin. Seuraan Dionnen tyttöjen lainaustilastoja Tampereen kirjastoissa, ja kirjat ovat olleet melkein koko ajan lainassa lokakuusta lähtien, jolloin ne tulivat lainattaviksi. Edelleen on jotenkin jännä ajatus, etten voi tietää, ketkä kaikki Dionnen tytöt lukevat. Se puolestaan on ihanan hykerryttävä ajatus, että periaatteessa joku voi lukea sitä juuri tällä hetkellä. Sen verran kirja on kuitenkin ollut paikalla lähikirjastossani, että pääsin ottamaan tämän Dionnen tytöt kirjaston hyllyssä -kuvan. On päässyt hienoon seuraan, Anne Leinosen Viivamaalarin viereen.

Pääsin myös haastateltavaksi Lukujonossa –kirjablogiin.

Uuden tarinan ihanuus

Tämän vuoden ensimmäiseksi blogipäivitykseksi sopii hyvin kertoa, että aloitin joululomalla ihka uuden romaanikäsiksen. :) 

Tarina oli pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa, ja olin odottanut innolla, että pääsen kirjoittamaan sitä (halusin saada ensin Salaisuuksia Delobriandissa -käsiksen esilukijoille lähetettävään kuntoon). Siitä huolimatta aloituskynnys oli melkoisen korkealla. Keksin useamman kerran tekosyitä, miksi en voi aloittaa kirjoittamista vielä tänään. Aloin jo tuskastua siihen, että olen järjestänyt asiani niin, että minulla on joulukuussa reilusti kirjoitusaikaa, enkä sitten saa mitään aikaiseksi. Myös sisäinen kriitikkoni vihjaili ilkeästi, että ei tämä ole niin hyvä idea kuin edelliset, joten kannattaako tätä edes aloittaa. Tuntui myös jotenkin vaikealta päästää irti editointimoodista ja heittäytyä ensimmäisen version epätäydellisyyteen, jossa saa ja pitää antaa mennä just niin kuin mielikuvitus vie. Eipä se mikään ihme ole, että aloituskitka oli suuri, sillä muistan kyllä, että sitä oli myös Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä aloittaessani. Silloin tarinan maailma oli kuitenkin minulle ennestään tuttu ja osa henkilöistäkin, nyt kaikki on uutta. Ilmeisesti tuo aloituskitka on ilmiö, joka toteutuu minulla aina romaanimittaista käsistä aloittaessa. Novelleissa sitä ei ole ainakaan yhtä paljon. 

Kun vihdoinkin pääsin alkuun, kirjoittaminen alkoi pienen alkukankeuden jälkeen sujua hyvin, tempauduin mukaan tarinaan, ja sisäinen kriitikkonikin onneksi sulki suunsa. Minun on ollut taas niin seesteinen ja hyvä olla kirjoittaessani. Stressaan monista asioista - olen monesti saanut todeta jälkikäteen, että turhaan - mutta kirjoittaessani olen omassa ihanassa kuplassani turvassa kaikilta maailman stresseiltä, ja samalla tunnen olevani niin elossa. Vaikka suhteeni kirjoittamiseen onkin jossain määrin muuttunut esikoiskirjailijuuden myötä, ja toivon saavani jatkossa julkaistua lisää kirjoja, kirjoitan silti edelleen ensisijaisesti itseäni varten. 

Vaikka olin ideoinut ja suunnitellut tätä tarinaa jo aika pitkään, koen, että vasta kirjoittaessa pääsen kunnolla tutustumaan uusiin hahmoihin ja maailmaan, sillä tarina joka tapauksessa elää kirjoittaessa ja hahmot kehittyvät. Minusta tuntuu nyt yhtäaikaisesti siltä, että edessä on niin paljon jänniä ensimmäistä kertaa kirjoitettavia kohtauksia, etten malttaisi odottaa, että pääsen niihin kaikkiin ja samalla siltä, että on ihanaa saada viipyä pidemmän aikaa tällä matkalla. 

Uudella käsiksellä ei vielä ole varsinaista nimeä. Sen löytymisessä voi mennä aikaa, sillä tähän mennessä olen keksinyt nimet romaanikäsiksille vasta siinä vaihessa, kun olen kirjoittanut niitä noin puoleenväliin. Työnimenä on päähenkilöiden mukaan Larissa & Tiziana. He ovat puukansaan kuuluvat puolisisarukset. 

Toivotan blogini lukijoille kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle 2017!