sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Haastattelu ja kirjoittamiseen liittyvät oletukset

Minulla oli viime viikolla elämäni ensimmäinen kirjailijahaastattelu. Se tulee Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien jäsenlehden Kosmoskynän seuraavaan numeroon, joka ilmestyy kesäkuussa. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, koska toimittajalla ei ollut resursseja lähteä Tampereelle. Oikeastaan sähköpostihaastattelu oli minusta vaan hyvä, koska näin minulla oli enemmän aikaa miettiä mitä ja miten vastaan kuin perinteisessä kasvotusten tehtävässä haastattelussa olisi ollut. Eipä siinä  muutenkaan ollut hankalia kysymyksiä, sopivan lempeä aloitus ensikertalaiselle siis. 

Kirjailijahaastatteluista tuli mieleen, että ihmisillä, jotka eivät itse kirjoita, on toisinaan aika mielenkiintoisia oletuksia kirjoittamiseen liittyen. Tyypillisin lienee se, että tarina kertoo kirjoittajan omasta elämästä. Itse olen törmännyt tuohon oletukseen aika vähän, koska olen kirjoittanut paljon spefiä. Ja myös sellaisista asioista, joita valitettavasti tapahtuu tässäkin maailmassa, mutta on itsestään selvää, ettei minulla paljasjalkaisena tamperelaisena 2000-luvulla ole niistä omakohtaista kokemusta. Mutta toki tarinoissani on myös asioita, joita minulle olisi mahdollista tapahtua. Esimerkiksi olen kirjoittanut työpaikkakiusaamisesta. Ystävä, jonka olin tuntenut vasta vuoden verran, sanoi kauhistuneen myötätuntoisena luettuaan ko. tarinan: ”Ai kauhea, mä en ollenkaan tiennyt, että sulla on ollut tuollaisia työkavereita.” Minä selitin, että eihän minulla olekaan, juttu on täysin fiktiota. Toki myös eletty elämäni vaikuttaa kirjoittamiseeni, mutta ei se noin suoraviivaista ole.

Väliin aiheeseen liittymätön sinivuokkokuva, koska kevätkukat <3. Tai ei tämä aivan aiheeseen liittymätön ole, sillä Dionnen tytöissä kyllä puhutaan sinisistä kukista. ;) 

Olen törmännyt myös sellaiseen oletukseen, että kirjoittajana osaan olla luova tilauksesta, aina ja kaikkialla. Kerroin uudessa työpaikassa, että kirjoittaminen on rakas harrastukseni. Tuossa vaiheessa en ollut vielä julkaissut ensimmäistä novellianikaan. Eräs työkaverini tokaisi, että keksihän sitten hyvä runo kollegan X synttärikorttiin, joka annetaan hänelle iltapäiväkahvilla. No ei se todellakaan niin mennyt, että olisin tuosta noin vain vetänyt hihasta hienon runon. Ensinnäkin kirjoitan runoja hyvin harvoin, ja ne ovat yleensä yksityisiä tunteenpurskahduksia, joita en mielelläni näytä kenellekään. Toiseksi olin tavannut synttäreitään viettävän työkaverin ensimmäistä kertaa edellisenä päivänä. Muistaakseni kiemurtelin tuosta irti vetoamalla työkiireisiin ja siihen, että olen mielestäni jäävi kirjoittamaan runoa ihmiselle, jota en vielä tunne juuri yhtään. 

Millaisia outoja kirjoittamiseenne liittyviä oletuksia te blogini lukijat olette kohdanneet?

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Mikä odotusajassa on ollut yllättävää

Koska tunnen useita kirjailijoita, ja olen seurannut aktiivisesti kirjoittamiskeskustelua Facebook-ryhmissä ja blogeissa, tiesin melko hyvin, miten kirjan julkaisuprosessi käytännössä etenee. Tunnetasolla sen sijaan on tullut joitakin yllätyksiä. 

On ollut ihanaa huomata, että kustannussopimuksen saaminen ja kirjan ilmestyminen eivät suinkaan ole ainoat tähtihetket, vaan tässä on ollut myös paljon kukkia matkalla. Esimerkiksi päivä, jolloin Dionnen tytöt sai kansikuvan. Muutama viikko sitten ostaessani yhden kirjan, minua alkoi hillittömästi hymyilyttää kassalla, kun mieleeni iski yhtäkkiä ajatus, että joku voi just tällä samalla hetkellä ostaa Dionnen tytöt. Mitäköhän se myyjäkin ajatteli, kun eräs virnistelee kuin heikkopäinen kirjaa ostaessaan? Ja vaikka kustannussopimuksen solmimisesta on vierähtänyt jo puoli vuotta, välillä koen yhä ”tästä on tulossa kirja ihan oikeasti!” -täpinöitymisen hetkiä. Edelleen se tuntuu käsittämättömän upealta ja on ollut minulle ehkä suurin onnistumisen kokemus ikinä. 

Luulin aiemmin, että sitten kun kustannussopimus on tehty, elämä on, jos ei nyt yhtä juhlaa, niin ainakin kirjoittamisen suhteen huoletonta. Että sitä voi vaan odotella kirjan ilmestymistä iloisena ja vailla stressiä. Valitettavasti se ei ole mennyt aivan näin: Sain alkuvuodesta välillä hirveitä paniikkiajatuksia, että Dionnen tyttöjen julkaisu peruuntuukin, eikä julkaisun viivästyminen alkuperäisestä aikataulusta ainakaan auttanut asiaa. Ei minulla todellakaan ollut mitään oikeaa syytä pelätä tuollaista, mutta pääni ei aina toimi järkevästi. Tiedostan kyllä, että vanhat traumat saivat aikaan näitä paniikkiajatuksia. Osittain kyse oli varmaankin myös siitä, että olen jatkuvasti saanut kuulla, miten kustannuskynnyksen ylittäminen on vaikeaa, ja kustantajien vastauksia voi joutua odottamaan tosi pitkään. Sitten kun pääsinkin omassa kustantamokierroksessani niin helpolla (vain 2,5 kuukautta odotusta ja 3 hylsyä ennen myönteistä päätöstä), pääni ei tainnut ihan pysyä perässä. 

Lisäksi minusta on tuntunut jännältä havaita, että vaikka Dionnen tytöt ei ole vielä ilmestynyt, tavallaan kirja on silti jo alkanut elää omaa elämäänsä. Että siitä löytyy netistä useita mainintoja, jotka eivät ole minun tekemiäni. 


Vielä kuukausi odotusta.