maanantai 21. joulukuuta 2015

Kartta


Tässä Dionnen tyttöjen kartta, eli pääsette helmikuusta alkaen tutustumaan tämännimisiin ja -näköisiin paikkoihin. Kartan on tehnyt J.S. Meresmaa.

Kustannussopimuksen myötä elämässäni on ollut viime aikoina monenlaista Dionnen tyttöihin liittyvää tekemistä. Kirja- ja kirjailijaesittelyn tekeminen, blogin pitäminen, kirjailijasivun perustaminen facebookiin, kansikuvan miettiminen ym. Kaikki tämä on ollut mielenkiintoista ja ensikertalaiselle jännittävää (en ole pitänyt blogiakaan aikaisemmin), mutta on kieltämättä vienyt tilaa tärkeimmältä eli itse kirjoittamiselta. Etenkin kun en kirjoita päätyökseni vaan olen päätoiminen opiskelija. Onneksi minulla on nyt pitkä joululoma. 






keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Asiat etenevät :)


Asiat etenevät, ja matkan varrella on kivoja välietappeja. Dionnen tytöillä on nyt kansikuva, ja mikä vielä huimempaa: kirja on jo ennakkomyynnissä Tornin verkkokaupassa Minä täpinöidyin, että hyvänen aika, joku voi jo ostaa tämän, tästä on tosiaan tulossa kirja ihan oikeasti. (Milloinkahan oikein lakkaan ihmettelemästä sitä?) Valmista kirjaa pitää kyllä vielä odotella jonkin aikaa, mutta helmikuussa koittaa h-hetki. 
Tässä vielä kansikuva isommassa koossa. 

Minun piti tehdä viime viikolla kirjaesittely, josta ilmeisesti tulee myös takakansiteksti, ja se oli varsin haasteellinen tehtävä. Etenkin, kun en ollut varautunut siihen. Olin luullut, että kustantaja tekee kirjaesittelyt/takakansitekstit. Tuli sellainen fiilis, että miten minä muka voin tiivistää puoleen sivuun tarinan, joka on kulkenut matkassani mukana jo kolme vuotta. Ja miten osaan kirjoittaa niin, että kerron tarinasta ja henkilöistä jotakin olennaista, mutten spoilaa juonia, teksti houkuttelee tarttumaan kirjaan, mutta ei sorru ärsyttävään ylimainostukseen. Aikamoista puristamistahan se oli, mutta olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, ja kustantajakin tykkäsi. Oli oikeastaan hyvä, että homma piti tehdä näin nopealla aikataululla. Jos aikaa olisi ollut vaikkapa kuukausi, olisin saattanut jäädä viilaamaan tekstiä loputtomiin ja aiheuttanut turhia paineita itselleni. Mutta on se jännä, että on huomattavasti helpompaa kirjoittaa 250-sivuinen romaani kuin tehdä siitä puolen sivun esittely.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Odotusta


Asia ei sinänsä ole uusi, mutta minulle on konkretisoitunut kuluneen vuoden aikana, miten paljon kirjoittamiseen liittyy kaikenlaista odottelua silloin, kun tavoitteena on saada julkaistua romaani. Ensimmäisen version kirjoittaminen kyllä meni jouhevasti. Liittyi siihenkin joskus sellaista odottamista, että milloin on taas aikaa kirjoittaa kunnolla, ja milloin pääsen kirjoittamaan jonkun erityisen jännän/dramaattisen/merkityksellisen kohtauksen, mutta se oli pientä.

Varsinaiset odottamiset alkavat ensimmäisen version valmistuttua. Ensin on esilukijoiden palautteiden odottelu. Riippuu sekä esilukijoiden aikatauluista että kirjoittajasta, miten kauan tässä vaiheessa menee. Joillekin varmaan riittää yksi esilukija, itse koin tarvitsevani useamman. Minulla oli sellainen tuntuma, että jotakin käsiksestä vielä puuttuu, mutta löytääkseni sen tarvitsen uuden ihmisen näkökulman, ja olin oikeassa. 

Seuraavana on odotuksista jännittävin ja julmin eli kustantamojen vastausten odottelu. Nyt kun olen onnellisesti läpäissyt tämän vaiheen, olen alkanut odottaa hetkeä, jolloin Dionnen tytöt ilmestyy. Sen jälkeen luultavasti odotan palautteita/arvosteluja kirjasta, ja että saanko niitä ylipäänsä. Jossain vaiheessa uusi käsis valmistuu, ja monikerroksinen odottelu alkaa uudelleen.

Tunnen oloni vähän turhanvalittajaksi kirjoittaessani tätä, sillä koen olevani todella onnekas, koska olen saanut kustannussopimuksen. Ja minähän pääsin helpolla kustantamokierroksellani - en tiedä, miten pääni olisi kestänyt, jos olisin joutunut odottamaan kustantamojen vastauksia 1-1,5 vuotta. Ja odotusaikoina voi onneksi kirjoittaa muuta. Mutta kun mieli on välillä niin malttamaton. Haluaisin, että Dionnen tytöt olisi jo valmis kirja, sillä se on ollut jo niin kauan sekä päässäni että tiedostona tietokoneellani. Haluaisin voida puhua ja kirjoittaa esikoisromaanistani, ilman että eteen täytyy laittaa sana ‘tuleva’. Näen unia kirjan ilmestymisestä ja julkkaribileistä, ja herätessäni muistan, että ai niin EI VIELÄ. Olisi ehkä helpompaa, jos tietäisin jo julkaisupäivämäärän, sillä silloin voisin laskea päiviä h-hetkeen, mutta tarkka ajankohta ei ole vielä tiedossa. 

Olenkohan koskaan odottanut yhtä paljon tulevaa vuotta?



sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kirjailijaidentiteettipohdintaa


Minua on pohdituttanut viime aikoina, mitä kirjoittaminen oikeastaan on minulle. “Virallisesti” se on harrastus, sillä ainakaan toistaiseksi en elä kirjoittamisella. Joo, tiedän kyllä, että harva kirjailija ylipäänsä saa toimeentulonsa pelkästään kirjoittamisesta, mutta olen siis joitakin työttömyysjaksoja lukuun ottamatta kirjoittanut työn ja tällä hetkellä päätoimisen opiskelun ohessa. Olen ehkä siinä mielessä kummallinen tapaus, etten edes haluaisi olla pelkästään kirjailija, vaikka se olisi taloudellisesti mahdollista. Valmistun arviolta reilun vuoden kuluttua kiinnostavaan ammattiin, jossa on erinomainen työllisyystilanne. Haluan tehdä sitäkin. Ihanteellinen tulevaisuudenkuva olisi sellainen, että minulla olisi osa-aikatyö tulevasta ammatistani, ja voisin elää puoliksi sillä ja puoliksi kirjoittamisella. 

Olen kuitenkin kokenut jo vuosia, että kirjoittaminen on minulle tavallaan enemmän kuin harrastus. Olen suhtautunut siihen kunnianhimoisemmin ja tavoitteellisemmin kuin muihin harrastuksiini, jotka ovat vain kivaa ajanvietettä (toki kirjoittaminen on tätäkin, useimmiten se on maailman mukavinta hommaa). Jos kirjoittamiseni on tullut puheeksi uusien tuttavuuksien kanssa, olen saattanut sanoa, että se on pääharrastukseni tai tärkein harrastukseni. Mutta sen jälkeen kun sain kustannussopimuksen, minua on mietityttänyt, että pitäisikö minun nyt alkaa ajatella kirjoittamista työnä, ainakin sivutyönä. 

Enkä minä toki tässä iässä ensimmäistä ammattiani opiskele, minulla on myös aiemmin suoritettu tutkinto ja työkokemusta siitä, eikä sekään liity kirja-alaan. Tykkään myös tuosta ensimäisestä ammatistani, ja koen sen edelleen osaksi identiteettiäni, mutta työelämän muutokset ajoivat minut opiskelemaan uutta alaa. Montako ammatti-identiteettiä yhteen ihmiseen mahtuu?

Sain itseni kiinni myös sellaisesta ajatuksesta, että vaikka elättäisin itseni pelkästään kirjoittamalla, kirjoittamista ei voisi typistää vain työksi, sillä se on enemmän. Koen, että kirjoittaminen on sitä, mitä minä eniten olen, ja mitä minun eniten kuuluu tehdä. Se on minulle tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa kuvaisi kirjoittamistani parhaiten?

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kirjoittajasosiaalisuudesta


Usein kuulee sanottavan, että kirjoittaminen on kovin yksinäistä hommaa. Minä en koe asiaa niin, vaikka käytännössä kirjoitankin yleensä yksin kotona. Sillä kirjoittaminen on ainoa harrastukseni, jossa koen kuuluvani yhteisöön, tai oikeastaan useampaan toisiinsa limittyvään yhteisöön. En ole minkään muun tekemiseni kautta kohdannut yhtä paljon samanhenkisiä ihmisiä. Ja se on ihan huippua, kun joskus kohtaa aivan muissa ympyröissä ihmisiä, jotka yllättäen myös paljastuvat kirjoittajiksi. Toki asiaan vaikuttaa se, että kirjoittaminen on tärkein harrastukseni. Jos suhtautuisin samanlaisella intohimolla vaikkapa kalastamiseen (josta en siis oikeasti ymmärrä mitään), luultavimmin olisin silloin ympäröinyt itseni muilla kalastajilla, juttelisin netissä erilaisista kalastusnikseistä yms. 
Eikä itse kirjoittamisenkaan tarvitse tapahtua kokonaan yksin, voihan sitä kokoontua porukalla kirjoittamaan. Itse vaan en oikein pysty keskittymään kirjoittamiseen, jos samassa tilassa on muita ihmisiä. Ollaan kyllä joskus pidetty hyvän ystäväni kanssa kirjoitusiltamia, mutta käytännössä olemme keskittyneet noissa iltamissa paljon enemmän ideoiden pyörittelyyn ja yleiseen kirjoittamisjutusteluun, joka toki on myös antoisaa ja tärkeää. 
Kirjoittaminen on varsin henkilökohtainen prosessi, mutta silti minua pohdituttaa, missä määrin yhteisö on vaikuttanut kirjoittamiseeni. Paperiarkki-foorumi oli ensiaskel kirjoittajasosiaalisuudessani. Tutustuin sen kautta muutamiin ihmisiin, ja heidän kauttaan taas tutustuin uusiin ihmisiin. Koska Paperiarkki oli aika lailla keskittynyt spefiin, siitä on seurannut, että tuntemistani kirjailijoista/kirjoittajista suurin osa kirjoittaa enimmäkseen spefiä. Liittyessäni Paperiarkkiin en kuitenkaan tiennyt sen olevan niin spefiorientoitunut. En etsinyt nimenomaan spefikirjoittajafoorumia, enkä varsinkaan määritellyt itseäni spefikirjoittajaksi. Etsin vain nettifoorumia, jossa voisi jakaa omia tekstejään, saada palautetta niistä ja ylipäänsä jutella kirjoittamisesta. Tuossa vaiheessa olin kirjoittanut hieman spefiä mutta enimmäkseen realistisia novelleja. Mutta kun spefille antaa pikkusormen... olen viimeksi kirjoittanut täysin realistisen tarinan vuonna 2010. 
Olen kirjoittanut juuri siitä, mistä olen halunnut. Ideoista, jotka ovat kiehtoneet ja inspiroineet. Tarinoita, jotka ovat jääneet pyörimään päässäni ja vaatineet tulla kirjoitetuiksi. Silti joskus mietin, että jos olisinkin päätynyt toisenlaisia genrejä kirjoittaviin porukoihin, olisinko silloin kirjoittanut spefiä lähellekään näin paljon? Olisinko jopa kirjoittanut pelkästään realistisia tarinoita? Vaikka Dionnen tytöt sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, ja siinä on myös jännitystä, tarinan pääpaino on kuitenkin suhteissa ja tunteissa, ja olen yleensäkin varsin henkilövetoinen kirjoittaja. Jos kirjoittajasosiaalisuuteni olisi saanut toisenlaisen suunnan, olisinko kenties sijoittanut Dionnen tytöt tähän maailmaan, kirjoittanut chick littiä maustettuna synkemmillä teemoilla mutta ilman fantasiaelementtejä?
Kirjoittajasosiaalisuus on ollut minulle tärkeää myös siinä mielessä, että minulla on ollut mahdollisuus saada palautetta teksteistäni jo kauan ennen kuin tavoittelin julkaisukynnystä, ja ennen kuin minulla edes oli mitään romaaniksi asti kantavaa ideaa. Ilman palautetta ei voisi kehittyä kirjoittajana. Ehkä kannustavalla palautteella on ollut myös vaikutusta siihen, että olen ylipäänsä jatkanut kirjoittamista ja innostunut siitä näin paljon. Olen myös oppinut, että ainoat vaihtoehdot eivät todellakaan ole julkaistu romaani ja pelkästään pöytälaatikkoon kirjoitettu tarina. On onneksi myös monenlaisia välimuotoja. 


torstai 22. lokakuuta 2015

Keijumaailman päättymätön tarina


Olen kirjoittanut viime vuosina paria erillistä novellia lukuun ottamatta fantasiamaailmasta, jossa elää keijuja, ihmisiä ja menninkäisiä sekä näiden risteytymiä. Olen ollut useasti yllättynyt siitä, miten paljon tuosta maailmasta riittää tarinaa. 

Kaikki alkoi myöhäissyksyllä 2010 unesta, joka jäi pyörimään päässäni. Kaksi naista, jotka olivat puoliksi keijuja ja puoliksi ihmisiä, heidän rakkaussuhteensa ja lentämällä tehty pakomatka. Minulla oli sellainen kutina, että tässä voisi olla ainesta novelliksi, ja kehittelin ideaa eteenpäin. Minulle on aina ollut tyypillistä saada tarinaideoita unista.

Kirjoitin tuon unen pohjalta novellin, joka myöhemmin julkaistiin Kumman rakas -antologiassaSain pari muuta novelli-ideaa samasta maailmasta ja kirjoitin myös ne. Jokaisessa novellissa oli eri päähenkilö, mutta tarinat linkittyivät siinä mielessä, että päähenkilöt tunsivat toisensa. 

Tuossa vaiheessa luulin vielä, että osaisin kirjoittaa vain novelleja - harvoin minusta on ollut yhtä mukavaa huomata olleeni väärässä. (En kyllä edelleenkään kykene tiiliskivimittaan, molemmat tähän mennessä kirjoittamani romaanikäsikset ovat melko lyhyitä.) Mutta yhtäkkiä minulla oli pää täynnä ideoita, miten novelleja voisi laajentaa ja mitä niiden välissä voisi tapahtua. Ja sitten tuli ihana ahaa-elämys: tästä riittääkin tarinaa romaanimittaan asti. 

Ensimmäinen romaanikäsikseni siis syntyi puolivahingossa. Sain siitä kritiikkiä liiasta episodimaisuudesta, enkä rohjennut tarjota sitä kenellekään kustantajalle, vaikka sain kyllä positiivistakin palautetta. Toki tuo käsis on minulle henkilökohtaisesti rakas ja tärkeä, minulle oli aikoinaan iso saavutus jo se, että pystyin kirjoittamaan romaanimittaisen tekstin. 

Keijumaailma paljasti minulle pikkuhiljaa yhä uusia asioita itsestään, enkä usko vieläkään tietäväni siitä kaikkea. Mieleeni tuli uusia hahmoja, paikkoja ja juonenkäänteitä. Niistä syntyi Dionnen tytöt, tuleva esikoisromaanini, ja tällä kertaa tiesin alusta asti kirjoittavani romaania. Eikä tarina tähän pääty: nyt kirjoitan Dionnen tyttöjen itsenäistä jatko-osaa. Tai tavallaan se on kahden rinnakkaisen romaanin yhdistetty jatko-osa, sillä tarinassa on mukana myös eräs ensimmäisen romaanikäsikseni keskeinen henkilö. 

Olen huomannut, että joskus myös tietystä hahmosta voi riittää paljon enemmän tarinaa, mitä aluksi luulisi. On eräs henkilö, jonka ei alkuperäisen suunnitelmani mukaan pitänyt olla enää hengissä tarinan päättyessä. Päädyin kuitenkin muuttamaan juonta radikaalisti niin, että hän onkin elossa. Miksikö tein niin? Tykkään ehkä liikaa onnellisista lopuista - olen saanut kritiikkiä tästä taipumuksestani. Tuohon aikaan omassa elämässäni tapahtui eräs ikävä asia, joten luultavasti minulla oli myös sen takia tarvetta kirjoittaa tämä juonenkäänne päättymään onnellisesti - vaikka ei ko. henkilö nytkään mitenkään helpolla pääse. Mutta suurin syy on se, että ihastuin liikaa tuohon henkilöön. Alkoi tuntua siltä, ettei häntä nyt raaski tappaa, koska hänelle voisi kirjoittaa vielä paljon kiehtovia juonenkäänteitä. Ja niinpä siinä kävi, että hänen tarinansa jatkuu vielä toisessa romaanissa. 

Enpä olisi vajaa viisi vuotta sitten osannut kuvitella, mitä kaikkea yhdestä novelli-ideasta poikisi. 

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Matkani pöytälaatikkokirjoittajasta esikoiskirjailijaksi


Jotkut kirjoittajat ovat alusta pitäen hyvin kunnianhimoisia. He aloittavat kirjoittamisharrastuksensa tavoitteena romaanin julkaiseminen. Jos he kirjoittavat ensin jotakin muuta, esim. novelleja, he pitävät sitä harjoituksena Suurta Romaaniaan varten. Minä en kuulunut tähän porukkaan. Olen harrastanut kirjoittamista 10 vuotta - päässäni olen sepitellyt tarinoita niin kauan kuin pystyn muistamaan - ja olin vuosikausia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Jotkut tarinat olivat vain minun silmilleni, joitakin jaoin pienellä, nykyään kovin hiljaisella Paperiarkki-foorumilla ja/tai muutamien ystävieni kanssa. En edes osannut haaveilla enemmästä. Minulle riitti, että sain kirjoittaa, uppoutua keksimiini tarinoihin - se on toki edelleen tärkeintä.

Olen kuullut sanottavan, että voidakseen tulla kirjailijaksi ihminen tarvitsee a) taitoa, b) pitkäjänteisyyttä ja c) rohkeutta. Näistä minulta puuttui selvästi eniten rohkeutta. Olen kirjoittanut ennen Dionnen tyttöjä yhden romaanikäsiksen, jota en koskaan uskaltanut tarjota kenellekään kustantajalle, vaikka käsiksen muutama ihminen lukikin. Vielä silloinkin kun kirjoitin Dionnen tyttöjen ensimmäistä versiota, ajattelin kirjoittavani sitä vain itselleni, korkeintaan muutaman ystävän luettavaksi. Tarina tuntui liian henkilökohtaiselta, jotta sille voisi antaa mahdollisuuden päästä periaatteessa kenen tahansa luettavaksi. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, sillä eihän Dionnen tytöt ole mitenkään omaelämäkerrallinen. Se sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, ja olen kirjoittanut siihen paljonkin asioita, joista minulla ei - onneksi! - ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Mutta kun olen itse luonut tarinan maailman, pyöritellyt päässäni juonenkäänteitä, eläytynyt hahmojeni kohtaloihin... Olin tuossa vaiheessa jo julkaissut muutaman novellin, mutta novellien kirjoittaminen ei tuntunut niin henkilökohtaiselta kuin romaanin. Johtuu varmaankin siitä, että romaanin parissa tulee väistämättä vietettyä paljon pidempään aikaa kuin novellien kanssa. 

Kun olin saanut vähän etäisyyttä tarinaan, eikä se enää ollut niin iholla kuin ensimmäisen version valmistuessa, päässäni alkoi pikku hiljaa itää ajatus, että jospa sittenkin tarjoaisin tätä kustantajlle.  Ehkä kyse oli myös tietynlaisesta sosiaalistumisesta, sillä olin kirjoittamisharrastukseni myötä tutustunut yhä useampaan vähintään esikoisromaaninsa julkaisseeseen ihmiseen. Joka tapauksessa minusta alkoi tuntua siltä, että Dionnen tytöt on sen arvoinen, että ainakin yrittäisin saada sen julkaistua. Unelma kirjan julkaisemisesta versoi ja vahvistui sisäisistä esteistä ja itsekritiikistä huolimatta. Ja nyt siitä on tullut totta. 

On varmasti ollut eduksi, että minulla on takana monia pöytälaatikkokirjoittajavuosia. En usko, että olisin kirjoittamisharrastukseni aloittaessani saanut heti aikaan julkaisukelpoista tekstiä. Ehkä sekin on tehnyt hyvää Dionnen tytöille, että ensimmäistä versiota kirjoittaessani en vielä tavoitellut julkaisemista. Jos olisin alusta asti kirjoittanut Dionnen tyttöjä sellaisella mentaliteetilla, että minun on saatava julkaistua tämä, olisin hyvinkin saattanut miettiä liikaa, mistä ja miten on “järkevää” kirjoittaa, ja ottaa muutenkin liikaa paineita, jotka ovat omiaan rajoittamaan luovuutta. Nyt ainakin kirjoitin just siitä ja sillä tavoin, kun tykkäsin. Olen toki sittemmin hionut tekstiä moneen kertaan. Minulla oli aika korkea kynnys päästää tarinasta irti ja uskaltaa päättää, että nyt tämä on tarpeeksi hyvä kustantamokierrokselle lähetettäväksi. Uskon silti, että luomisvaiheessa koettu kirjoittamisen ilo näkyy edelleen tekstissä positiivisesti. 

Kiitos siitä, että minusta tulee esikoiskirjailija, kuuluu ehdottomasti myös kaikille kuudelle esilukijalleni. En olisi saanut hiottua Dionnen tyttöjä yhtä hyväksi ilman heidän apuaan. Kirjoittaja kun tulee väistämättä aika sokeaksi omalle tekstilleen. Sain jokaiselta esilukijalta jotakin sellaista vinkkiä, joka paransi käsistä, ja jota kukaan muu ei olisi voinut antaa. Voin lämpimästi suositella Morren maailman  kustannustoimitus- ja lausuntopalveluita kirjailijaksi haluaville. 

Vaikka en suinkaan voi sanoa haaveilleeni aina kirjan julkaisemisesta, silti minusta tuntuu nyt, että olen kulkenut vuosia, ehkä koko ikäni, tätä hetkeä kohti. 

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Ihmeellinen syyspäivä


30.9.2015. Tuo päivämäärä jää mieleeni yhtenä elämäni upeimmista päivistä.

Päivä alkoi tavanomaisesti. Minulla oli tentti. Menin tentin jälkeen myöhäiselle lounaalle ja harmittelin hieman, ettei yliopiston ravintolassa ollut enää jäljellä sitä ruokavaihtoehtoa, mitä olisin halunnut syödä. Muistutin itseäni, että pitää laittaa synttärionnitteluviesti eräälle ystävälleni, ja odotin ilolla kahvittelutreffejä toisen ystävän kanssa. Kotiin tultuani avasin sähköpostini. Siellä oli viesti myönteisestä kustannuspäätöksestä. Eikä mikään ollut enää niin kuin ennen.

Itkin ja nauroin yhtä aikaa lukiessani viestiä enkä ollut uskoa sitä todeksi. Parin tunnin kuluttua lähdin tapaamaan ystävääni. Aurinkoisen syyspäivän alkuilta oli huikaisevan kaunis. Minun olisi tehnyt suunnilleen mieli kailottaa ohikulkijoille: “Hei, minulta julkaistaan kirja!” Ja voi sitä hetkeä, kun näin ystäväni ja pääsin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen suuren uutiseni ja jakamaan hänen kanssaan ensihetken tunnelmat. Leivoskahvit eivät olleet koskaan maistuneet yhtä hyviltä. 

Vieläkin minä ihmettelen useamman kerran päivässä sydän täynnä iloa ja kiitollisuutta, että Dionnen tytöistä on tosiaan tulossa kirja. Että tietyt kirja-alan ammattilaiset ovat tykänneet käsiksestäni siinä määrin, että ovat katsoneet sen julkaisemisen arvoiseksi. Tokihan minä itse tykkään Dionnen tytöistä ja olin saanut esilukijoiltani kannustavaa palautetta, mutta voi miten kriittinen sitä voikaan samaan aikaan olla omalle monta kertaa läpikäydylle tekstilleen. Etenkin kun mielessäni oli koko ajan se fakta, että vain pieni osa kustantajille tarjotuista käsiksistä hyväksytään. Olin kuullut sellaisenkin näkemyksen, että saadakseen kirjan julkaistua nykyään pitäisi a) tuntea "oikeat" ihmiset tai b) olla julkkis tai c) olla käynyt työväenopiston kursseja tasokkaampia kirjoittajakoulutuksia. Tulipa todistettua, että ei tarvitse olla mitään noista. 

Vaikka kustantajien vastausten odottelu toki jännitti - tunsin aina ylimääräistä sydämentykytystä, kun avasin sähköpostini virka-aikana - pääsin lopulta kustantamokierroksellani yllättävän helpolla. Olin kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita, miten vastauksia voi joutua odottamaan vuoden ja kauemminkin, eivätkä kaikki kustantamot välttämättä vastaa ikinä. Olin siis henkisesti varautunut siihen, että saatan joutua odottamaan päätöksiä pitkälle ensi vuoden puolelle, mutta ei mennytkään kuin 2,5 kuukautta. Lähetin käsiksen yhteensä seitsemään kustantamoon. Sain tällä ajalla kolme hylsyä, kolme kustantamoa ei ehtinyt vielä vastata. 

Muutama vuosi sitten minusta tuntui hienolta ja jännältä, että olin kirjoittamisharrastukseni kautta päässyt tutustumaan muutamaan Oikeaan Kirjailijaan. Ja nyt minusta on tulossa kirjailija, esikoiskirjailija ainakin. Huimaa on se. En ehkä vielä ole täysin sisäistänyt, mitä kaikkea se merkitsee. Mutta tästä on varmasti tulossa kiehtova matka, ja sitä aion ihmetellä tässä blogissa.