Olen kirjoittanut viime vuosina paria erillistä novellia lukuun ottamatta fantasiamaailmasta, jossa elää keijuja, ihmisiä ja menninkäisiä sekä näiden risteytymiä. Olen ollut useasti yllättynyt siitä, miten paljon tuosta maailmasta riittää tarinaa.
Kaikki alkoi myöhäissyksyllä 2010 unesta, joka jäi pyörimään päässäni. Kaksi naista, jotka olivat puoliksi keijuja ja puoliksi ihmisiä, heidän rakkaussuhteensa ja lentämällä tehty pakomatka. Minulla oli sellainen kutina, että tässä voisi olla ainesta novelliksi, ja kehittelin ideaa eteenpäin. Minulle on aina ollut tyypillistä saada tarinaideoita unista.
Kirjoitin tuon unen pohjalta novellin, joka myöhemmin julkaistiin Kumman rakas -antologiassa. Sain pari muuta novelli-ideaa samasta maailmasta ja kirjoitin myös ne. Jokaisessa novellissa oli eri päähenkilö, mutta tarinat linkittyivät siinä mielessä, että päähenkilöt tunsivat toisensa.
Tuossa vaiheessa luulin vielä, että osaisin kirjoittaa vain novelleja - harvoin minusta on ollut yhtä mukavaa huomata olleeni väärässä. (En kyllä edelleenkään kykene tiiliskivimittaan, molemmat tähän mennessä kirjoittamani romaanikäsikset ovat melko lyhyitä.) Mutta yhtäkkiä minulla oli pää täynnä ideoita, miten novelleja voisi laajentaa ja mitä niiden välissä voisi tapahtua. Ja sitten tuli ihana ahaa-elämys: tästä riittääkin tarinaa romaanimittaan asti.
Ensimmäinen romaanikäsikseni siis syntyi puolivahingossa. Sain siitä kritiikkiä liiasta episodimaisuudesta, enkä rohjennut tarjota sitä kenellekään kustantajalle, vaikka sain kyllä positiivistakin palautetta. Toki tuo käsis on minulle henkilökohtaisesti rakas ja tärkeä, minulle oli aikoinaan iso saavutus jo se, että pystyin kirjoittamaan romaanimittaisen tekstin.
Keijumaailma paljasti minulle pikkuhiljaa yhä uusia asioita itsestään, enkä usko vieläkään tietäväni siitä kaikkea. Mieleeni tuli uusia hahmoja, paikkoja ja juonenkäänteitä. Niistä syntyi Dionnen tytöt, tuleva esikoisromaanini, ja tällä kertaa tiesin alusta asti kirjoittavani romaania. Eikä tarina tähän pääty: nyt kirjoitan Dionnen tyttöjen itsenäistä jatko-osaa. Tai tavallaan se on kahden rinnakkaisen romaanin yhdistetty jatko-osa, sillä tarinassa on mukana myös eräs ensimmäisen romaanikäsikseni keskeinen henkilö.
Olen huomannut, että joskus myös tietystä hahmosta voi riittää paljon enemmän tarinaa, mitä aluksi luulisi. On eräs henkilö, jonka ei alkuperäisen suunnitelmani mukaan pitänyt olla enää hengissä tarinan päättyessä. Päädyin kuitenkin muuttamaan juonta radikaalisti niin, että hän onkin elossa. Miksikö tein niin? Tykkään ehkä liikaa onnellisista lopuista - olen saanut kritiikkiä tästä taipumuksestani. Tuohon aikaan omassa elämässäni tapahtui eräs ikävä asia, joten luultavasti minulla oli myös sen takia tarvetta kirjoittaa tämä juonenkäänne päättymään onnellisesti - vaikka ei ko. henkilö nytkään mitenkään helpolla pääse. Mutta suurin syy on se, että ihastuin liikaa tuohon henkilöön. Alkoi tuntua siltä, ettei häntä nyt raaski tappaa, koska hänelle voisi kirjoittaa vielä paljon kiehtovia juonenkäänteitä. Ja niinpä siinä kävi, että hänen tarinansa jatkuu vielä toisessa romaanissa.
Enpä olisi vajaa viisi vuotta sitten osannut kuvitella, mitä kaikkea yhdestä novelli-ideasta poikisi.