Olin vuosia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Joten oli aikamoinen muutos kirjoittajaidentiteetilleni, kun sain syksyllä 2015 kustannussopimuksen. Tosin tietty muutos tapahtui jo silloin, kun päätin tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille. Kun hioin käsistä kustantamokierrokselle lähettämistä varten ja odotin kustantajien vastauksia, saatoin ajatella ja sanoakin, että en ole vielä virallisesti kirjailija, mutta sydämeltäni jo olen. Mutta toki myönteisen kustannuspäätöksen saaminen oli ratkaiseva muutos - isompi kuin itse kirjan ilmestyminen.
Kirjoittaminen on tuntunut syksystä 2015 alkaen enemmältä kuin harrastukselta. Mutta ei se ihan ammatiltakaan tunnu, koska en elä kirjoittamisella. Minulla on päivätyö, joka on myös minulle tärkeä, ja jossa on säännöllinen kuukausipalkka. (Tiedän kyllä, että suurin osa kirjailijoista tekee työkseen myös jotain muuta, enkä suinkaan ajattele, ettei sivutoimisesti tehtävä työ olisi yhtä lailla oikea ammatti kuin päätoimisesti tehtävä. Kyse on puhtaasti omasta kokemuksestani kirjailijana olemisesta, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.) Tunnen myös itseni vielä aika aloittelijaksi kirjailijana, vaikka itse kirjoittaminen onkin ollut jo pitkään osa elämääni. Kirjoittaminen on nämä vajaat pari vuotta ollut minulle jännästi jossain harrastuksen ja ammatin välimaastossa. Puoliammatti.
Kirjailijaidentiteetin työstäminen on ollut itselleni ehkä keskimääräistä mutkikkaampaa, koska olin Dionnen tyttöjen kustannussopimuksen saadessani päätoiminen opiskelija. Eli olen samaan aikaan työstänyt myös toista kehittyvää ammatti-identiteettiä. Voin minä kai sen tunnustaakin, että olen valmistunut tänä vuonna sosiaalityöntekijäksi.
Minulla on ollut helmikuusta asti mahdollisuus tehdä kolmen päivän työviikkoa sosiaalityöntekijänä ja saada näin ollen ajallisesti enemmän tilaa kirjoittamiselle. Pienestä palkasta huolimatta tämä on juuri sellaista elämää, mitä olen tavoitellut, ja toivon voivani säilyttää nämä olosuhteet jatkossakin. Toki olen myös onnekas, kun minun on taloudellisesti mahdollista toimia näin.
Toinen esikoiskirjailija esittäytyy! Aika samanlaisia ajatuksia täällä. Minulla on puolipäivätyö ja lisäksi muutamia sivuhommia, mutta vuodessani on kuukausia, joina käytän aikani pääasiassa kirjoittamiseen. Ja silti, juuri toisen kirjan loppuun viimeisteltyäni vieroksun sanaa kirjailija. Kai minä sitä kohta ihan oikeasti olen, mutta tuntuu, että mitä enemmän sukellan kirjailijuuteen, sitä epävarmempi olen kaikesta tai ainakin siitä, mitä osaan. Kunnioitus kirjoittamista ja kirjan tuottamista kohtaan on kasvanut. Joskus mietin, ettei kukaan ole identiteetiltään niin kirjailijaa, kuin pöytälaatikkokirjoittaja tai pienipainatteisia omakustanteita tuottava. Ainakin itsessäni huomaan tällaista, että epävarmuus lisääntyy, vaikka näytöt periaatteessa kasvavat. Mutta ennen kaikkea tämä on mielenkiintoista, ja odotan innolla, mihin kirjoittaminen ja kirjailijuus minut tulevina vuosina vielä johtaakaan =)
VastaaPoistaEi tuo kirjailija-sanan käyttö minullekaan aina luontevaa ole. Toisaalta puhun ja kirjoitan itsestäni kovin mielelläni kirjailijana. Mutta välillä tulee sellaisia arastelufiiliksiä, että enhän minä nyt ole ollenkaan niin "oikea" kirjailija kuin joku ison kustantamon kokopäivätoimisesti kirjoittava kirjailija, jonka kirjoilla on suuret myyntiluvut. Se myös vaihtelee päivästä riippuen, tunnenko itseni enemmän sosiaalityöntekijäksi vai kirjailijaksi. Ja kun päivätyössäni kohtaan asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, esittelen itseni ihan vaan sosiaalityöntekijäksi, en sosiaalityöntekijä-kirjailijaksi.
Poista