sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Tunteiden vuoristorataa


Olen kuullut monilta, että esikoiskirjan julkaisu on aina merkityksellisin. Vaikka kirjan julkaiseminen on varmasti aina iso ja upea juttu, ensikertalaiselle kaikki on uutta ja jännittävää, ja siksi kaiken kokee elämyksellisemmin. Tämä on ainakin toistaiseksi pitänyt paikkansa myös omalla kohdallani, eikä se ole ollut pelkästään hyvä asia.

Enimmäkseenhän tämä on ollut tosi kivaa. Jatkuvasti pieniä onnen- ja täpinöitymisen hetkiä: Kun googletan Dionnen tytöt ja huomaan, että siitä on uusi maininta. Kun kuulin, että Dionnen tytöt on jo nyt tilattu erääseen kirjastoon. On ollut myös ihanaa huomata, miten iloisia ja tohkeissaan ystäväni ovat olleet puolestani. Ilosta tulee todellisin vasta silloin, kun sen pääsee jakamaan muiden kanssa. 

Mutta sitten se kääntöpuoli: Koska Dionnen tytöt ei ole vielä painossa, minulle on tullut välillä hirveitä paniikkiskenaarioita, että julkaisu peruuntuukin. Tiedostan kyllä näiden ajatusten epärealistisuuden: Eihän julkaisua nyt tässä vaiheessa voi perua, kun kirja on jo ennakkomyynnissä, on kansikuvat, esittelytekstit, ISBN-numerot ja kaikki. Mutta kuitenkin ahdistaa, ja sitten ärsyynnyn omaan stressaamiseeni. Luulin, että tässä vaiheessa voisin vain odotella tyynenä ja iloisena Dionnen tyttöjen ilmestymistä. Ihme kyllä, en ole vielä onnistunut kehittelemään   mitään “ei tätä kuitenkaan lue kuin muutama kaveri, ja jos nyt joku vieras ihminen sattumalta lukee tämän, ei hän tästä ainakaan tykkää” -angsteja. Voi olla, että niitäkin vielä tulee jossain vaiheessa. Toivottavasti kuitenkaan ei. Toki paniikkiajatukseni kertovat siitä, miten tärkeä asia Dionnen tyttöjen julkaisusta on minulle tullut. Silti välillä tulee mieleen, että vaihtaisin oman pääni mieluusti vähän paremmin toimivaan malliin.  

Onneksi minulla on myös opiskelu ja gradun aloittaminen, niistä saa väkisinkin muuta ajateltavaa. Ja ihana, uusi romaanikäsis, jonka kirjoitushetket ovat oivallista stressilääkettä. Uuden käsiksen keskeinen henkilö, Margot, on kyllä ollut hänkin melkoisen angstinen parin viime luvun ajan, mutta hän on sitä onneksi aivan eri syistä kuin minä. 


torstai 14. tammikuuta 2016

Kausikirjoittajat ja säännöllisesti kirjoittavat


Joillakin kirjoittaminen on kausiluontoista. On aikoja, jolloin he uppoutuvat intensiivisesti kirjoittamaan ja saavat aikaan paljon tekstiä lyhyessä ajassa. Sitten voi mennä kuukausia, etteivät he kirjoita yhtään. Minulla on eräs tuttava, joka osallistuu vuosittain Nanowrimoon, mutta muina aikoina hän ei kirjoita, korkeintaan editoi Nanowrimo-romaaniaan eikä välttämättä sitäkään. Toiset taas kirjoittavat pikkuhiljaa, esim. 1-2 päivänä viikossa. Projektit edistyvät hitaammin kuin kausikirjoittajilla mutta säännöllisesti. Toki nämä kirjoitusajankäyttötyylit voivat vaihdella myös samalla ihmisellä elämäntilanteesta riippuen: kausikirjoittajasta voi tulla säännöllisesti kirjoittava ja päinvastoin. 
Itse olen enemmän säännöllisesti kirjoittava. Minullakin on kyllä aikoja, jolloin tulee kirjoitettua enemmän ja aikoja, jolloin tekstiä irtoaa vain vähän tai ei ollenkaan. En myöskään usko siihen joidenkin kirjoitusoppaiden ohjeeseen, että pitäisi kirjoittaa joka päivä. Joka tapauksessa voin paremmin, kun kirjoitan suht. säännöllisesti. Jos minun täytyisi olla vaikka puoli vuotta kirjoittamatta sanaakaan fiktiota, se olisi melkoisen tuskallista.
Olen kuitenkin huomannut, etten pysty kirjoittamaan liian nopeaan tahtiin. En, vaikka kirjoitusaikaa  olisi periaatteessa loputtomasti (lomilla ja työttömänä) ja intoa riittäisi. Vaikka toki suunnittelen tarinoitani etukäteen, tarvitsen silti tuumaustaukoja. En ole koskaan osallistunut Nanowrimoon juurikin sen takia, että sen vaatima 50 000 sanaa kuukaudessa olisi minulle aivan liikaa. 
Vuorokaudenajoista ilta ja toisinaan myös yö ovat minulle parasta aikaa kirjoittaa. Voin kyllä kirjoittaa muinakin aikoina - paitsi siihen minusta aamutorkusta ei ole, että nousisin aamulla kirjoittamaan ennen töihin/kouluun lähtöä - mutta iltaisin olo on yleensä luovin ja aikaansaavin. 
Olisi mukavaa kuulla teiltä blogini lukijoilta, millaisia kirjoitusajankäyttötyylejä teillä on. Oletteko enemmän kausikirjoittajia vai säännöllisesti kirjoittavia? Entä aamu- vai iltakirjoittajia?



tiistai 5. tammikuuta 2016

Esikoiskirjavuoden alun tunnelmia


Esikoiskirjavuosi on nyt virallisestikin alkanut. Itse en tosin laske sitä alkaneeksi vuodenvaihteesta vaan 30.9.2015, jolloin sain myönteisen kustannuspäätöksen. 
Bongasin vanhasta päiväkirjastani tällaisen lauseen vuosien takaa, jolloin olin onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja: “Ei minusta kyllä ammattikirjailijaksi olisi, kaikki se kirjan markkinointi, kirjamessuilla esiintyminen yms. olisi tylsää ja ahdistavaa.” Minua hämmästytti, että olenko tosiaan kirjoittanut näin. Tuo taitaa kyllä olla varsin tyypillistä, että vanhoja päiväkirjoja selatessa tulee joskus “Olenko minä oikeasti ajatellut joskus näin?” -ihmettelyjä. 
Minulla on toistaiseksi ollut vain määräaikaisia työsuhteita, eikä se ole ollut oma valintani. Mukaan on mahtunut myös muutama pidempi työttömyysjakso. Joten olen joutunut olemaan aikas paljon työnhaussa - nyt ei ole onneksi tarvinnut olla puoleentoista vuoteen. Olen inhonnut työnhaussa erityisesti jatkuvaa itsensä markkinoimista ja kehumista yhdistettynä epävarmuuteen. Avointen hakemusten tyrkyttämistä paikkoihin, joista ei koskaan kuulunut mitään, ei edes “Kiitos kiinnostuksestanne, valitettavasti meillä ei ole töitä tarjolla.” -kuittausviestiä, ja joskus jäin miettimään, että onkohan kukaan edes lukenut hakemustani. Työhaastatteluja, joissa piti esittää pätevää ja itsevarmaa, vaikka olisin oikeasti tuntenut oloni tosi epävarmaksi. Työpaikkailmoituksia, joiden mukaan pitäisi olla kokemusta siitä, tästä ja tuosta ja olla muutenkin täydellinen ihminen, vaikka minä halusin epätäydellisenä vastavalmistuneena moneen työpaikkaan juuri siksi, että saisin sitä työkokemusta. 
Dionnen tyttöjen mainostaminen on sen sijaan ollut yllättävän mukavaa. Toki tilanne on erilainen ja paljon parempi verrattuna työnhakuun. Varmasti se, miten ja kuinka paljon mainostan Dionnen tyttöjä, vaikuttaa siihen, kuinka moni jatkossa lukee ja/tai ostaa kirjan. Mutta tärkein, eli kirjan julkaiseminen, tapahtuu joka tapauksessa. Ja vaikka en ole koskaan pitänyt yleisölle puhumisesta, mieleeni on hiipinyt ajatus, että voisi itse asiassa olla ihan kivaa puhua Dionnen tytöistä jossakin tapahtumassa. Luultavimmin minua silti jännittää, jos sellaisia tilaisuuksia tulee. 
Kustannussopimuksen solmimisen jälkeen minulla kesti jonkin aikaa tajuta, ettei minun tarvitse enää yrittää tehdä erityistä vaikutusta kustantamooni väkeen, vaan se riittää, että käyttäydyn perusystävällisesti ja hoidan oman osuuteni sovituista asioista. Aluksi kiinnitin ylenpalttisesti huomiota sähköpostieni ulkoasuun, saatoin jäädä viilaamaan yksinkertaista viestiä pitkäksi aikaa. Jossain vaiheessa havahduin ja sanoin itselleni: “Sinulla on jo kustannussopimus, eikä sitä peruta sen takia, jos sähköpostissasi sattuu olemaan kirjoitus/kielioppivirhe, kiireiset ihmiset tuskin edes huomaavat sellaisia.”
Lukeminen on ollut minulle pienestä pitäen mieluisaa tekemistä, ja kirjat ovat tarjonneet valtavasti elämyksiä. Siksi minusta tuntuu nyt ihanalta, että kohta voin itse antaa kirjallani elämyksiä muille, tarinan, jonka parissa muut voivat viihtyä. Ja ettei kirjoittaminen ole enää vain minulle useimmiten maailman mukavinta yksintekemistä, vaan voin tuottaa sillä iloa muillekin. Toki sama pätee myös julkaisemiini novelleihin, mutta romaanin kohdalla tämä(kin) tuntuu isommalta jutulta.