Olen silloin tällöin kuullut/lukenut kirjailijoista, jotka pitävät tiettyä teosta pääteoksenaan. He ovat saattaneet mieltää ko. kirjan pääteokseksi jo silloin, kun he kirjoittaneet sitä tai vasta ideoineet. Tämä on minusta kiinnostava ilmiö, koska se on vastakkainen omalle kokemusmaailmalleni. Minun on vaikea kuvitella, että jos joskus 10 vuoden päästä olisin julkaissut useamman kirjan, olisin koko ajan ajatellut yhtä niistä pääteoksenani.
Toki Dionnen tytöillä on minulle varmasti aina aivan erityinen tunnearvo, koska se on esikoiseni. Joskus Dionnen tyttöjen katsominen saa vieläkin aikaan syvän onnentunteen, että tämä on MINUN, minä olen tosiaan kirjoittanut tämän. Oletan myös ainakin omalla kohdallani, että ensikertalaisena kaiken kirjan julkaisuun ja kirjasta saatuun huomioon liittyvän kokee vahvemmin. Mutta kirjoittaessa minulle on aina tärkein se käsis, jota olen työstämässä. Se on eniten iholla ja sydämellä. Koen tämän nykyiseen tarinaan rakastumisen tärkeänä kirjoittamiseni sujumisen kannalta. Romaanin kirjoittaminen on myös sen verran pitkä projekti, että luultavimmin motivaationi kärsisi, jos ajattelisin, että tämä on vain tällainen väliteos, ja sen parhaan/pääteoksen olen kirjoittanut jo aiemmin tai kirjoitan vasta joskus tulevaisuudessa. Lyhyitä novelleja saatan kirjoitella ns. välipalatarinoina ja/tai vain omaksi ilokseni, mutta jokainen romaanikäsis on minulle pääteos, rakkaudella työstetty.
Vaikka ensimmäistä romaanikäsistäni ei ole julkaistu, ja kieltämättä se näyttäytyy minulle nykyään vähän harjoituskappaleena, jonka puutteet näen, myös se on yhä minulle tärkeä. Minulle oli aikoinaan iso onnistumisen elämys jo se, että sain kirjoitettua romaanimittaisen tekstin. Enkä ole unohtanut monia ko. tarinan kanssa koettuja hyviä hetkiä. Uskon, että se on ollut myös eduksi Dionnen tytöille, että olen kirjoittanut sitä ennen yhden ns. harjoituskäsiksen vieläpä samasta fantasiamaailmasta, eri hahmoilla vaan.
Tiedä sitten, miten kävisi, jos useammasta julkaistusta kirjasta yksi menestyisi ylitse muiden. Sitä myytäisiin selvästi enemmän kuin muita, se saisi parhaat arvostelut, voittaisi jonkun kirjallisuuspalkinnon, ja ylipäänsä saisi eniten huomiota. Vaikuttaisikohan se tunteisiin niin, että sitä alkaisi jälkikäteen itsekin pitää pääteoksena?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti