sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Odotusta


Asia ei sinänsä ole uusi, mutta minulle on konkretisoitunut kuluneen vuoden aikana, miten paljon kirjoittamiseen liittyy kaikenlaista odottelua silloin, kun tavoitteena on saada julkaistua romaani. Ensimmäisen version kirjoittaminen kyllä meni jouhevasti. Liittyi siihenkin joskus sellaista odottamista, että milloin on taas aikaa kirjoittaa kunnolla, ja milloin pääsen kirjoittamaan jonkun erityisen jännän/dramaattisen/merkityksellisen kohtauksen, mutta se oli pientä.

Varsinaiset odottamiset alkavat ensimmäisen version valmistuttua. Ensin on esilukijoiden palautteiden odottelu. Riippuu sekä esilukijoiden aikatauluista että kirjoittajasta, miten kauan tässä vaiheessa menee. Joillekin varmaan riittää yksi esilukija, itse koin tarvitsevani useamman. Minulla oli sellainen tuntuma, että jotakin käsiksestä vielä puuttuu, mutta löytääkseni sen tarvitsen uuden ihmisen näkökulman, ja olin oikeassa. 

Seuraavana on odotuksista jännittävin ja julmin eli kustantamojen vastausten odottelu. Nyt kun olen onnellisesti läpäissyt tämän vaiheen, olen alkanut odottaa hetkeä, jolloin Dionnen tytöt ilmestyy. Sen jälkeen luultavasti odotan palautteita/arvosteluja kirjasta, ja että saanko niitä ylipäänsä. Jossain vaiheessa uusi käsis valmistuu, ja monikerroksinen odottelu alkaa uudelleen.

Tunnen oloni vähän turhanvalittajaksi kirjoittaessani tätä, sillä koen olevani todella onnekas, koska olen saanut kustannussopimuksen. Ja minähän pääsin helpolla kustantamokierroksellani - en tiedä, miten pääni olisi kestänyt, jos olisin joutunut odottamaan kustantamojen vastauksia 1-1,5 vuotta. Ja odotusaikoina voi onneksi kirjoittaa muuta. Mutta kun mieli on välillä niin malttamaton. Haluaisin, että Dionnen tytöt olisi jo valmis kirja, sillä se on ollut jo niin kauan sekä päässäni että tiedostona tietokoneellani. Haluaisin voida puhua ja kirjoittaa esikoisromaanistani, ilman että eteen täytyy laittaa sana ‘tuleva’. Näen unia kirjan ilmestymisestä ja julkkaribileistä, ja herätessäni muistan, että ai niin EI VIELÄ. Olisi ehkä helpompaa, jos tietäisin jo julkaisupäivämäärän, sillä silloin voisin laskea päiviä h-hetkeen, mutta tarkka ajankohta ei ole vielä tiedossa. 

Olenkohan koskaan odottanut yhtä paljon tulevaa vuotta?



sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kirjailijaidentiteettipohdintaa


Minua on pohdituttanut viime aikoina, mitä kirjoittaminen oikeastaan on minulle. “Virallisesti” se on harrastus, sillä ainakaan toistaiseksi en elä kirjoittamisella. Joo, tiedän kyllä, että harva kirjailija ylipäänsä saa toimeentulonsa pelkästään kirjoittamisesta, mutta olen siis joitakin työttömyysjaksoja lukuun ottamatta kirjoittanut työn ja tällä hetkellä päätoimisen opiskelun ohessa. Olen ehkä siinä mielessä kummallinen tapaus, etten edes haluaisi olla pelkästään kirjailija, vaikka se olisi taloudellisesti mahdollista. Valmistun arviolta reilun vuoden kuluttua kiinnostavaan ammattiin, jossa on erinomainen työllisyystilanne. Haluan tehdä sitäkin. Ihanteellinen tulevaisuudenkuva olisi sellainen, että minulla olisi osa-aikatyö tulevasta ammatistani, ja voisin elää puoliksi sillä ja puoliksi kirjoittamisella. 

Olen kuitenkin kokenut jo vuosia, että kirjoittaminen on minulle tavallaan enemmän kuin harrastus. Olen suhtautunut siihen kunnianhimoisemmin ja tavoitteellisemmin kuin muihin harrastuksiini, jotka ovat vain kivaa ajanvietettä (toki kirjoittaminen on tätäkin, useimmiten se on maailman mukavinta hommaa). Jos kirjoittamiseni on tullut puheeksi uusien tuttavuuksien kanssa, olen saattanut sanoa, että se on pääharrastukseni tai tärkein harrastukseni. Mutta sen jälkeen kun sain kustannussopimuksen, minua on mietityttänyt, että pitäisikö minun nyt alkaa ajatella kirjoittamista työnä, ainakin sivutyönä. 

Enkä minä toki tässä iässä ensimmäistä ammattiani opiskele, minulla on myös aiemmin suoritettu tutkinto ja työkokemusta siitä, eikä sekään liity kirja-alaan. Tykkään myös tuosta ensimäisestä ammatistani, ja koen sen edelleen osaksi identiteettiäni, mutta työelämän muutokset ajoivat minut opiskelemaan uutta alaa. Montako ammatti-identiteettiä yhteen ihmiseen mahtuu?

Sain itseni kiinni myös sellaisesta ajatuksesta, että vaikka elättäisin itseni pelkästään kirjoittamalla, kirjoittamista ei voisi typistää vain työksi, sillä se on enemmän. Koen, että kirjoittaminen on sitä, mitä minä eniten olen, ja mitä minun eniten kuuluu tehdä. Se on minulle tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa kuvaisi kirjoittamistani parhaiten?

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kirjoittajasosiaalisuudesta


Usein kuulee sanottavan, että kirjoittaminen on kovin yksinäistä hommaa. Minä en koe asiaa niin, vaikka käytännössä kirjoitankin yleensä yksin kotona. Sillä kirjoittaminen on ainoa harrastukseni, jossa koen kuuluvani yhteisöön, tai oikeastaan useampaan toisiinsa limittyvään yhteisöön. En ole minkään muun tekemiseni kautta kohdannut yhtä paljon samanhenkisiä ihmisiä. Ja se on ihan huippua, kun joskus kohtaa aivan muissa ympyröissä ihmisiä, jotka yllättäen myös paljastuvat kirjoittajiksi. Toki asiaan vaikuttaa se, että kirjoittaminen on tärkein harrastukseni. Jos suhtautuisin samanlaisella intohimolla vaikkapa kalastamiseen (josta en siis oikeasti ymmärrä mitään), luultavimmin olisin silloin ympäröinyt itseni muilla kalastajilla, juttelisin netissä erilaisista kalastusnikseistä yms. 
Eikä itse kirjoittamisenkaan tarvitse tapahtua kokonaan yksin, voihan sitä kokoontua porukalla kirjoittamaan. Itse vaan en oikein pysty keskittymään kirjoittamiseen, jos samassa tilassa on muita ihmisiä. Ollaan kyllä joskus pidetty hyvän ystäväni kanssa kirjoitusiltamia, mutta käytännössä olemme keskittyneet noissa iltamissa paljon enemmän ideoiden pyörittelyyn ja yleiseen kirjoittamisjutusteluun, joka toki on myös antoisaa ja tärkeää. 
Kirjoittaminen on varsin henkilökohtainen prosessi, mutta silti minua pohdituttaa, missä määrin yhteisö on vaikuttanut kirjoittamiseeni. Paperiarkki-foorumi oli ensiaskel kirjoittajasosiaalisuudessani. Tutustuin sen kautta muutamiin ihmisiin, ja heidän kauttaan taas tutustuin uusiin ihmisiin. Koska Paperiarkki oli aika lailla keskittynyt spefiin, siitä on seurannut, että tuntemistani kirjailijoista/kirjoittajista suurin osa kirjoittaa enimmäkseen spefiä. Liittyessäni Paperiarkkiin en kuitenkaan tiennyt sen olevan niin spefiorientoitunut. En etsinyt nimenomaan spefikirjoittajafoorumia, enkä varsinkaan määritellyt itseäni spefikirjoittajaksi. Etsin vain nettifoorumia, jossa voisi jakaa omia tekstejään, saada palautetta niistä ja ylipäänsä jutella kirjoittamisesta. Tuossa vaiheessa olin kirjoittanut hieman spefiä mutta enimmäkseen realistisia novelleja. Mutta kun spefille antaa pikkusormen... olen viimeksi kirjoittanut täysin realistisen tarinan vuonna 2010. 
Olen kirjoittanut juuri siitä, mistä olen halunnut. Ideoista, jotka ovat kiehtoneet ja inspiroineet. Tarinoita, jotka ovat jääneet pyörimään päässäni ja vaatineet tulla kirjoitetuiksi. Silti joskus mietin, että jos olisinkin päätynyt toisenlaisia genrejä kirjoittaviin porukoihin, olisinko silloin kirjoittanut spefiä lähellekään näin paljon? Olisinko jopa kirjoittanut pelkästään realistisia tarinoita? Vaikka Dionnen tytöt sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, ja siinä on myös jännitystä, tarinan pääpaino on kuitenkin suhteissa ja tunteissa, ja olen yleensäkin varsin henkilövetoinen kirjoittaja. Jos kirjoittajasosiaalisuuteni olisi saanut toisenlaisen suunnan, olisinko kenties sijoittanut Dionnen tytöt tähän maailmaan, kirjoittanut chick littiä maustettuna synkemmillä teemoilla mutta ilman fantasiaelementtejä?
Kirjoittajasosiaalisuus on ollut minulle tärkeää myös siinä mielessä, että minulla on ollut mahdollisuus saada palautetta teksteistäni jo kauan ennen kuin tavoittelin julkaisukynnystä, ja ennen kuin minulla edes oli mitään romaaniksi asti kantavaa ideaa. Ilman palautetta ei voisi kehittyä kirjoittajana. Ehkä kannustavalla palautteella on ollut myös vaikutusta siihen, että olen ylipäänsä jatkanut kirjoittamista ja innostunut siitä näin paljon. Olen myös oppinut, että ainoat vaihtoehdot eivät todellakaan ole julkaistu romaani ja pelkästään pöytälaatikkoon kirjoitettu tarina. On onneksi myös monenlaisia välimuotoja.