Hui, Salaisuuksia Delobriandissa -käsis lähti juuri kustantajan luettavaksi. :) Toisin kuin jotkut ovat luulleet, minulla ei ole kustannussopimusta eikä edes epävirallista lupausta itsenäisen jatko-osan julkaisemisesta. Eikä se kustannustoimittaja, joka ensimmäisenä innostui Dionnen tytöistä, ole enää töissä kustantamossani. Joten jännän äärellä ollaan.
Yllätyin ehkä hieman, että käsis lihoi editoituani sitä esilukijoiden palautteiden perusteella vain vähän yli 3000 sanaa. Luulin, että se olisi lihonut enemmänkin, sillä kirjoitin useamman uuden kohtauksen. Toisaalta kyllä myös poistin tekstistä täytesanoja ja muutakin tarkemmin ajateltuna turhaksi osoittautunutta materiaalia. Täytesanat, mistä niitä aina riittääkin joka editointikierroksella poistettavaksi? Olen alkanut epäillä, että ne lisääntyvät keskenään, kun kirjailijan silmä välttää. ;)
Minulla oli jälleen aika lailla kynnystä uskaltaa päästää käsiksestä irti, päättää sen olevan vihdoinkin tarpeeksi hyvä matkaan lähetettäväksi. Sillä nyt minulle on oikeastaan vielä enemmän väliä, kelpaako käsikseni julkaistavaksi. Silloin kun lähetin Dionnen tytöt kustantamokierrokselle, niin vaikka olin varma päätöksestäni, olin kuitenkin vähän kokeilumielellä ja vaatimaton, että katsotaan, miten tässä käy. Olin kuullut sen verran paljon kustannuskynnyksen ylittämisen vaikeudesta, ja että moni ei saa julkaistua vielä ensimmäistä kustantajille tarjoamaansa käsistä vaan vasta jonkun myöhemmän käsiksen. Vasta asioiden edetessä tajusin kunnolla, miten paljon tätä haluan. Nyt kun olen jo julkaissut yhden kirjan, kyllähän siitä tulee vähän paineita, että tässä pitäisi onnistua toistekin. Ja että tulevan kirjan pitäisi olla vähintään yhtä hyvä, mielellään hieman parempikin kuin ensimmäisen.
Olihan tämän askeleen ottamisessa myös tunnetason kynnystä. Pidemmän aikaa matkassa kulkenut käsis rakkaaksi käyneine hahmoineen alkaa väistämättä tuntua sen verran henkilökohtaiselta, että on myös hieman pelottava ajatus, että tulevaisuudessa sen voisi lukea periaatteessa kuka tahansa. (Minusta tuntui ihan samalta aikoinaan Dionnen tyttöjen kanssa.) Vahvempana on kuitenkin haave uudesta kirjasta ja se tunne, että Salaisuuksia Delobriandissa on sen arvoinen, että se ansaitsee tulla julkaistuksi.
Nyt olen vihdoinkin sitä mieltä, että Salaisuuksia Delobriandissa on niin hyvä, mihin omin voimin ja esilukijoideni avulla pystyn. Tuntuu hienolta ja pieneltä ihmeeltä, että olen jälleen saanut aikaan romaanikäsiksen.