Haastattelu ja kirjoittamiseen liittyvät oletukset

Minulla oli viime viikolla elämäni ensimmäinen kirjailijahaastattelu. Se tulee Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien jäsenlehden Kosmoskynän seuraavaan numeroon, joka ilmestyy kesäkuussa. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, koska toimittajalla ei ollut resursseja lähteä Tampereelle. Oikeastaan sähköpostihaastattelu oli minusta vaan hyvä, koska näin minulla oli enemmän aikaa miettiä mitä ja miten vastaan kuin perinteisessä kasvotusten tehtävässä haastattelussa olisi ollut. Eipä siinä  muutenkaan ollut hankalia kysymyksiä, sopivan lempeä aloitus ensikertalaiselle siis. 

Kirjailijahaastatteluista tuli mieleen, että ihmisillä, jotka eivät itse kirjoita, on toisinaan aika mielenkiintoisia oletuksia kirjoittamiseen liittyen. Tyypillisin lienee se, että tarina kertoo kirjoittajan omasta elämästä. Itse olen törmännyt tuohon oletukseen aika vähän, koska olen kirjoittanut paljon spefiä. Ja myös sellaisista asioista, joita valitettavasti tapahtuu tässäkin maailmassa, mutta on itsestään selvää, ettei minulla paljasjalkaisena tamperelaisena 2000-luvulla ole niistä omakohtaista kokemusta. Mutta toki tarinoissani on myös asioita, joita minulle olisi mahdollista tapahtua. Esimerkiksi olen kirjoittanut työpaikkakiusaamisesta. Ystävä, jonka olin tuntenut vasta vuoden verran, sanoi kauhistuneen myötätuntoisena luettuaan ko. tarinan: ”Ai kauhea, mä en ollenkaan tiennyt, että sulla on ollut tuollaisia työkavereita.” Minä selitin, että eihän minulla olekaan, juttu on täysin fiktiota. Toki myös eletty elämäni vaikuttaa kirjoittamiseeni, mutta ei se noin suoraviivaista ole.

Väliin aiheeseen liittymätön sinivuokkokuva, koska kevätkukat <3. Tai ei tämä aivan aiheeseen liittymätön ole, sillä Dionnen tytöissä kyllä puhutaan sinisistä kukista. ;) 

Olen törmännyt myös sellaiseen oletukseen, että kirjoittajana osaan olla luova tilauksesta, aina ja kaikkialla. Kerroin uudessa työpaikassa, että kirjoittaminen on rakas harrastukseni. Tuossa vaiheessa en ollut vielä julkaissut ensimmäistä novellianikaan. Eräs työkaverini tokaisi, että keksihän sitten hyvä runo kollegan X synttärikorttiin, joka annetaan hänelle iltapäiväkahvilla. No ei se todellakaan niin mennyt, että olisin tuosta noin vain vetänyt hihasta hienon runon. Ensinnäkin kirjoitan runoja hyvin harvoin, ja ne ovat yleensä yksityisiä tunteenpurskahduksia, joita en mielelläni näytä kenellekään. Toiseksi olin tavannut synttäreitään viettävän työkaverin ensimmäistä kertaa edellisenä päivänä. Muistaakseni kiemurtelin tuosta irti vetoamalla työkiireisiin ja siihen, että olen mielestäni jäävi kirjoittamaan runoa ihmiselle, jota en vielä tunne juuri yhtään. 

Millaisia outoja kirjoittamiseenne liittyviä oletuksia te blogini lukijat olette kohdanneet?

Mikä odotusajassa on ollut yllättävää

Koska tunnen useita kirjailijoita, ja olen seurannut aktiivisesti kirjoittamiskeskustelua Facebook-ryhmissä ja blogeissa, tiesin melko hyvin, miten kirjan julkaisuprosessi käytännössä etenee. Tunnetasolla sen sijaan on tullut joitakin yllätyksiä. 

On ollut ihanaa huomata, että kustannussopimuksen saaminen ja kirjan ilmestyminen eivät suinkaan ole ainoat tähtihetket, vaan tässä on ollut myös paljon kukkia matkalla. Esimerkiksi päivä, jolloin Dionnen tytöt sai kansikuvan. Muutama viikko sitten ostaessani yhden kirjan, minua alkoi hillittömästi hymyilyttää kassalla, kun mieleeni iski yhtäkkiä ajatus, että joku voi just tällä samalla hetkellä ostaa Dionnen tytöt. Mitäköhän se myyjäkin ajatteli, kun eräs virnistelee kuin heikkopäinen kirjaa ostaessaan? Ja vaikka kustannussopimuksen solmimisesta on vierähtänyt jo puoli vuotta, välillä koen yhä ”tästä on tulossa kirja ihan oikeasti!” -täpinöitymisen hetkiä. Edelleen se tuntuu käsittämättömän upealta ja on ollut minulle ehkä suurin onnistumisen kokemus ikinä. 

Luulin aiemmin, että sitten kun kustannussopimus on tehty, elämä on, jos ei nyt yhtä juhlaa, niin ainakin kirjoittamisen suhteen huoletonta. Että sitä voi vaan odotella kirjan ilmestymistä iloisena ja vailla stressiä. Valitettavasti se ei ole mennyt aivan näin: Sain alkuvuodesta välillä hirveitä paniikkiajatuksia, että Dionnen tyttöjen julkaisu peruuntuukin, eikä julkaisun viivästyminen alkuperäisestä aikataulusta ainakaan auttanut asiaa. Ei minulla todellakaan ollut mitään oikeaa syytä pelätä tuollaista, mutta pääni ei aina toimi järkevästi. Tiedostan kyllä, että vanhat traumat saivat aikaan näitä paniikkiajatuksia. Osittain kyse oli varmaankin myös siitä, että olen jatkuvasti saanut kuulla, miten kustannuskynnyksen ylittäminen on vaikeaa, ja kustantajien vastauksia voi joutua odottamaan tosi pitkään. Sitten kun pääsinkin omassa kustantamokierroksessani niin helpolla (vain 2,5 kuukautta odotusta ja 3 hylsyä ennen myönteistä päätöstä), pääni ei tainnut ihan pysyä perässä. 

Lisäksi minusta on tuntunut jännältä havaita, että vaikka Dionnen tytöt ei ole vielä ilmestynyt, tavallaan kirja on silti jo alkanut elää omaa elämäänsä. Että siitä löytyy netistä useita mainintoja, jotka eivät ole minun tekemiäni. 

Vielä kuukausi odotusta. 

Fantasian ja chick litin stereotypioista

Moni mieltää fantasian vain nuortenkirjallisuudeksi. Minulle on käynyt ainakin kahden eri kaverini kanssa niin, että kun olen kertonut Dionnen tytöistä, he ovat alkaneet puhua nuortenkirjan kirjoittamisesta, ja että se ja se teema onkin hyvä ja tärkeä nuortenkirjallisuudessa käsiteltäväksi. Itse olen mieltänyt Dionnen tytöt koko ajan enemmän aikuistenkirjaksi, ja se on saanut myös kirjastoluokituksen aikuisten puolelle. Olen myös törmännyt sellaiseen tilanteeseen, että kerron uudelle tuttavuudelle kirjoittavani fantasiaromaania, jossa on keijuja, ja hän olettaa minun kirjoittavan söpöä lastenkirjaa. Sitä Dionnen tytöt ei ainakaan ole. 

Eräs tuttava kommentoi kuullessaan kirjastani, että tosi hieno juttu, mutta hän ei lue ollenkaan fantasiaa. Eihän sitä toki tarvitse lukea sentyyppistä kirjallisuutta, josta ei pidä, mutta olen havainnut, että kyseessä on usein myös varsin stereotyyppiset näkemykset genrestä. Oletetaan, että fantasiakirjassa on aina pseudokeskiaikainen miljöö, lohikäärmeitä ja yksisarvisia, miekkaa ja magiaa, ja suuria maailmanlaajuisia tapahtumia. Vaikka oikeasti fantasiakirjassa voi tapahtua ihan mitä vaan, pääasia että siinä on jokin elementti, jota ei reaalimaailmassa ole.

Dionnen tytöissä ei ole muita edellä luettelemiani ”perinteisiä” fantasiaelementtejä kuin jonkin verran magiaa. On tietysti keijuja, mutta minun keijuni eivät ole mitään mystisiä ja eteerisiä niittyjen ja metsien olentoja, vaan kirjan keskeisiä henkilöitä, jotka elävät samassa yhteiskunnassa ihmisten ja menninkäisten kanssa. Lisäksi Dionnen tyttöjen maailma muistuttaa paljon nykymaailmaa. Kirjassa ei yritetäkään pelastaa maailmaa, päähenkilöillä on ihan tarpeeksi haastetta pysyä itse hengissä. Olen kyllä kirjoittanut yhdestä sodasta, mutta mitään hienoja taistelukohtauksia Dionnen tytöistä ei löydä - en osaa eikä kiinnosta kirjoittaa sellaisia - puhumattakaan siitä, että hahmoissani olisi suuria sotasankareita. Minun näkökulmani ovat toiset. 

Koska luen itse aika paljon chick littiä, ja näin ollen tiedän sitä olevan monentyyppistä, yllätyin erään Facebook-ryhmän keskustelusta, jossa puhuttiin chick litin arvostuksen puutteesta. Että ihmiset kuvittelevat chick litin olevan pelkkää höyhenenkeveää hömppää, treffailua ja shoppailua, vaikka se on paljon muutakin. Minun chick lit suosikkikirjailijani on Marian Keyes, jonka teoksissa yhdistyvät perinteiset chick litin piirteet ja vakavat teemat (kirjoissa on käsitelty mm. alkoholismia, vakavaa masennusta ja parisuhdeväkivaltaa). Ja joskus se höyhenenkevyt hömppäkin on paikallaan, se on esimerkiksi erinomaista vastapainoa tiiliskivitentin jälkeen. Ihailen myös monien chick lit kirjojen hersyvää huumoria, vaatii paljon taitoa osata kirjoittaa niin.

Olen määritellyt Dionnen tytöt chick lit sävytteiseksi fantasiaksi. Tämä mainitaan myös kirjan takakansi- ja myyntiesittelyteksteissä. Tuli mieleeni, että koska keijuihin usein yhdistetään tietynlainen kepeys, jokuhan saattaa ajatella tästä yhdistelmästä, että tuo kirja se vasta onkin kevyenkevyttä hömppää, kuoharia kukkakedolla jne. No, kyllä sitä kuohariakin juodaan ainakin yhdessä kohtauksessa, mutta vastapainoksi tapahtuu myös kaikenlaista synkkää. Itse asiassa olen kirjoittanut Dionnen tyttöihin tähänastisen kirjoittajahistoriani surullisendramaattisimman juonikuvion. 

Kirjastoilahtumisia ja taittovedoksen lukemista

Ilahduin tänään kovasti ja suorastaan liikutuin huomatessani, että Dionnen tytöt on tilattu peräti kolmeen pääkaupunkiseudun kirjastoon. Se on tilattu jo aiemmin pariin muuhun kirjastoon, mutta pääkaupunkiseutu on siinä mielessä merkityksellisin, että siellä on eniten asiakkaita/potentiaalisia lukijoita. Ja mikä parasta, kirja on luokiteltu aikuistenosastolle, minne se mielestäni eniten kuuluu. Suomessa kun on valitettavaa taipumusta ahtaa fantasiagenreen kuuluvat kirjat väkisin nuortenkirjakategoriaan. Pirkanmaan kirjastojen hakujärjestelmästä Dionnen tyttöjä ei vielä löytynyt, mutta olen kuullut täällä suosittavan sellaista tyyliä, että kirjoja ei tilata kirjastoihin ennakkoon vaan vasta niiden ilmestyttyä. Tein kuitenkin varmuuden vuoksi hankintaehdotuksen. 

Vaikka minusta on toki tuntunut mukavalta ylipäänsä bongailla netistä mainintoja Dionnen tytöistä - olen googlettanut sen epäsäännöllisen säännöllisesti - ja että kirja on ennakkomyynnissä useammassakin paikassa, tällaiset kirjastouutiset ilahduttavat aivan erityisesti. Koska olen itse kirjastojen suurkuluttaja - lainaan PALJON enemmän kirjoja kuin ostan - minulle on tärkeää, että kirjani ei vain ole myynnissä, vaan se on mahdollista myös lainata kirjastosta. Ja on tässä sekin, että kun kirjan saa julkaistua kustantamon kautta, on itsestäänselvyys, että se tulee myyntiin vähintään johonkin verkkokauppaan. Mutta olen kuullut, että pienen kustantamon kirjailijana ei voi olla varma, huolitaanko kirjaa kirjastoihin. 

Minulla oli tällä viikolla Dionnen tyttöjen taittovedos oikoluettavana. Niin kiihkeästi kuin olen kirjan ilmestymistä odottanutkin, silti hetken tuntui tältä: ”Apua, voin vain ilmoittaa mahdollisista tavutus- ja kirjoitusvirheistä, mutta en voi enää tehdä muutoksia itse tekstiin. Nyt se siis on menoa, ja kirjan on kelvattava tällaisenaan, hui.” Tokihan minä edelleen tykkään Dionnen tytöistä. Mutta olen lukenut sitä sen verran monta kertaa sillä ajatuksella, että voisinko tehdä jotain toisin/paremmin, että tuo editointimoodi on tainnut jäädä liiaksi päälle. 

Tuntui myös jotenkin hämmentävältä, että koko Dionnen tyttöjen parissa kulkemani matka lopulta mahtuu näin lyhyeen romaaniin. Tarinaa kuitenkin suunnittelee ja elää päänsä sisällä paljon enemmän kuin itse kirjoittamiseen menee aikaa. Matkan varrelle on jäänyt myös poistettuja, myöhemmin toimimattomiksi havaittuja kohtauksia. Päädyin jopa poistamaan yhden näkökulmahenkilön, koska sain kolmelta eri esilukijalta sellaista palautetta, että tarina toimisi paremmin ilman häntä, ja että näkökulmahenkilöitä on liikaa. Lisäksi Dionnen tyttöihin liittyy vielä kaikki ensikertalaisen julkaisuprosessiin liittyvät odottelut, jännitykset, ilahtumiset, toiveet, pelot ja onnistumisen elämykset - niin paljon tunteita ja merkityksiä, joista tuntematon lukija ei voi tietää mitään. 

Pikkuisen myöhässä

Dionnen tyttöjen julkaisuprosessi on hieman aikataulusta jäljestä. Kustantajan taholta siis - jos tämä malttamaton esikoiskirjailija olisi saanut päättää kaikista aikatauluista, kirjahan olisi ilmestynyt jo viime vuoden puolella. Mutta kun kuviossa on mukana useampi ihminen, kaikenlaisia yllättäviä viivästyksiä voi sattua. Kirja ei siis ehdi ilmestyä vielä helmikuun aikana, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Dionnen tytöt voi kuitenkin jo ostaa kustantajan verkkokaupasta. Ennakkotilaajana saat kirjan heti ensimmäisenä, kun se tulee painosta. 

Novellikirjoittajasta romaanikirjoittajaksi

Kirjoitin ensin monta vuotta vain novelleja ja luulin, etten edes osaisi kirjoittaa romaanimittaista tekstiä. Nykyään tilanne on kääntynyt miltei päinvastaiseksi. Minulla on työn alla kolmas romaanikäsis. Lisäksi päässäni kehittyy ihka uusi tarinaidea, ja sekin uhkaa paisua romaanimittaiseksi. No, on minulla sentään yksi idea, jonka tiedän selkeästi jäävän novellimittaiseksi. 

Olen huomannut nauttivani romaanien kirjoittamisesta enemmän siksi, että saan viipyä tarinani ja hahmojeni matkassa pidempään. Novellien kanssa matka loppuu liian lyhyeen. Tosin joskus romaanikäsisten kanssa tuntuu siltä, että niiden kirjoittamiseen menee ikuisuus. Silloin kaipaan novelleja, jotka voi saada valmiiksi muutamalla kirjoituskerralla ja kaikkiin merkittäviin kohtauksiin pääsee nopeasti. Ja kun uutta romaani-ideaa pukkaa silloin, kun nykyisen käsiksen ensimmäinen versio ei ole vielä lähelläkään valmista, saattaa tulla sellaista angstia, että missä välissä minä muka ehdin kirjoittaa tämän kaiken. Mutta kyllä romaanien kirjoittaminen on silti enemmän minun juttuni nykyään.

                                     teetä ja Salaisuuksia Delobriandissa

Kirjoittamisessani kyllä näkyy edelleen se, että olen kirjoittanut aiemmin nimenomaan novelleja. Sekä Dionnen tytöt että edellinen, pöytälaatikkoon jäänyt romaanikäsis ovat melko lyhyitä, eikä uudesta käsiksestäkään ole mitään tiiliskiveä tulossa. Lisäksi olen saanut useasti sellaista palautetta esilukijoiltani, että tämä kohtaus etenee liian nopeasti ja tästä pitäisi kertoa enemmän. Dionnen tytöissä on kohtauksia, jotka olen osannut kirjoittaa vasta kolmannella kerralla tarpeeksi hitaasti etenevästi ja yksityiskohtaisesti. 

Välttelen kyllä ihan tarkoituksella tietynlaista jaarittelua. Minusta on lukijana todella tylsää, jos kirjassa kuvaillaan sivukaupalla maisemaa, asunnon sisustusta, tai mikä pahinta: kerrotaan yksityiskohtaisesti suunnilleen jokaisessa luvussa, miten sankaritar on tänään pukeutunut. Joskus minulle on myös käynyt niin surullisten/traagisten/ahdistavien kohtausten kanssa, että olen kirjoittanut ne  turhan pikaisesti päästäkseni niistä eroon - joo, saatan välillä eläytyä vähän liikaakin. Ajoittainen liian nopea etenemiseni johtunee kuitenkin enimmäkseen siitä, että koska pyörittelen tarinoitani päässäni paljon enemmän kuin itse kirjoittamiseen menee aikaa, unohdan välillä, että lukija ei näe sitä, minkä minä näen pääni sisällä. Toivottavasti kehityn kirjoittajana tässäkin asiassa kokemuksen myötä. 

Oletteko te, blogini lukijat, enemmän romaani- vai novellikirjoittajia?

Tunteiden vuoristorataa

Olen kuullut monilta, että esikoiskirjan julkaisu on aina merkityksellisin. Vaikka kirjan julkaiseminen on varmasti aina iso ja upea juttu, ensikertalaiselle kaikki on uutta ja jännittävää, ja siksi kaiken kokee elämyksellisemmin. Tämä on ainakin toistaiseksi pitänyt paikkansa myös omalla kohdallani, eikä se ole ollut pelkästään hyvä asia.

Enimmäkseenhän tämä on ollut tosi kivaa. Jatkuvasti pieniä onnen- ja täpinöitymisen hetkiä: Kun googletan Dionnen tytöt ja huomaan, että siitä on uusi maininta. Kun kuulin, että Dionnen tytöt on jo nyt tilattu erääseen kirjastoon. On ollut myös ihanaa huomata, miten iloisia ja tohkeissaan ystäväni ovat olleet puolestani. Ilosta tulee todellisin vasta silloin, kun sen pääsee jakamaan muiden kanssa. 

Mutta sitten se kääntöpuoli: Koska Dionnen tytöt ei ole vielä painossa, minulle on tullut välillä hirveitä paniikkiskenaarioita, että julkaisu peruuntuukin. Tiedostan kyllä näiden ajatusten epärealistisuuden: Eihän julkaisua nyt tässä vaiheessa voi perua, kun kirja on jo ennakkomyynnissä, on kansikuvat, esittelytekstit, ISBN-numerot ja kaikki. Mutta kuitenkin ahdistaa, ja sitten ärsyynnyn omaan stressaamiseeni. Luulin, että tässä vaiheessa voisin vain odotella tyynenä ja iloisena Dionnen tyttöjen ilmestymistä. Ihme kyllä, en ole vielä onnistunut kehittelemään   mitään “ei tätä kuitenkaan lue kuin muutama kaveri, ja jos nyt joku vieras ihminen sattumalta lukee tämän, ei hän tästä ainakaan tykkää” -angsteja. Voi olla, että niitäkin vielä tulee jossain vaiheessa. Toivottavasti kuitenkaan ei. Toki paniikkiajatukseni kertovat siitä, miten tärkeä asia Dionnen tyttöjen julkaisusta on minulle tullut. Silti välillä tulee mieleen, että vaihtaisin oman pääni mieluusti vähän paremmin toimivaan malliin.  

Onneksi minulla on myös opiskelu ja gradun aloittaminen, niistä saa väkisinkin muuta ajateltavaa. Ja ihana, uusi romaanikäsis, jonka kirjoitushetket ovat oivallista stressilääkettä. Uuden käsiksen keskeinen henkilö, Margot, on kyllä ollut hänkin melkoisen angstinen parin viime luvun ajan, mutta hän on sitä onneksi aivan eri syistä kuin minä.