Minulla oli viime viikolla elämäni ensimmäinen kirjailijahaastattelu. Se tulee Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien jäsenlehden Kosmoskynän seuraavaan numeroon, joka ilmestyy kesäkuussa. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, koska toimittajalla ei ollut resursseja lähteä Tampereelle. Oikeastaan sähköpostihaastattelu oli minusta vaan hyvä, koska näin minulla oli enemmän aikaa miettiä mitä ja miten vastaan kuin perinteisessä kasvotusten tehtävässä haastattelussa olisi ollut. Eipä siinä muutenkaan ollut hankalia kysymyksiä, sopivan lempeä aloitus ensikertalaiselle siis.
Kirjailijahaastatteluista tuli mieleen, että ihmisillä, jotka eivät itse kirjoita, on toisinaan aika mielenkiintoisia oletuksia kirjoittamiseen liittyen. Tyypillisin lienee se, että tarina kertoo kirjoittajan omasta elämästä. Itse olen törmännyt tuohon oletukseen aika vähän, koska olen kirjoittanut paljon spefiä. Ja myös sellaisista asioista, joita valitettavasti tapahtuu tässäkin maailmassa, mutta on itsestään selvää, ettei minulla paljasjalkaisena tamperelaisena 2000-luvulla ole niistä omakohtaista kokemusta. Mutta toki tarinoissani on myös asioita, joita minulle olisi mahdollista tapahtua. Esimerkiksi olen kirjoittanut työpaikkakiusaamisesta. Ystävä, jonka olin tuntenut vasta vuoden verran, sanoi kauhistuneen myötätuntoisena luettuaan ko. tarinan: ”Ai kauhea, mä en ollenkaan tiennyt, että sulla on ollut tuollaisia työkavereita.” Minä selitin, että eihän minulla olekaan, juttu on täysin fiktiota. Toki myös eletty elämäni vaikuttaa kirjoittamiseeni, mutta ei se noin suoraviivaista ole.
Väliin aiheeseen liittymätön sinivuokkokuva, koska kevätkukat <3. Tai ei tämä aivan aiheeseen liittymätön ole, sillä Dionnen tytöissä kyllä puhutaan sinisistä kukista. ;)
Olen törmännyt myös sellaiseen oletukseen, että kirjoittajana osaan olla luova tilauksesta, aina ja kaikkialla. Kerroin uudessa työpaikassa, että kirjoittaminen on rakas harrastukseni. Tuossa vaiheessa en ollut vielä julkaissut ensimmäistä novellianikaan. Eräs työkaverini tokaisi, että keksihän sitten hyvä runo kollegan X synttärikorttiin, joka annetaan hänelle iltapäiväkahvilla. No ei se todellakaan niin mennyt, että olisin tuosta noin vain vetänyt hihasta hienon runon. Ensinnäkin kirjoitan runoja hyvin harvoin, ja ne ovat yleensä yksityisiä tunteenpurskahduksia, joita en mielelläni näytä kenellekään. Toiseksi olin tavannut synttäreitään viettävän työkaverin ensimmäistä kertaa edellisenä päivänä. Muistaakseni kiemurtelin tuosta irti vetoamalla työkiireisiin ja siihen, että olen mielestäni jäävi kirjoittamaan runoa ihmiselle, jota en vielä tunne juuri yhtään.
Millaisia outoja kirjoittamiseenne liittyviä oletuksia te blogini lukijat olette kohdanneet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti