Kahvilassa kirjoittaminen

Vaikka kahvilassa kirjoittaminen on ollut minusta ajatuksena idyllinen, luulin, etten itse kuitenkaan pystyisi kirjoittamaan kahvilaympäristössä. Kokeilin eräänä kuumana kesänä kirjoittamista taloyhtiön pihakeinussa - omaa pihaa minulla ei ole, koska asun kerrostalossa - mutta luovuin siitä nopeasti, koska ohikulkijat häiritsivät jatkuvasti keskittymistäni, etenkin selän takaa kulkevat ihmiset. Vaikka toki järjellä ajatellen tiesin, että ei kukaan tule olkani yli kurkkimaan, silti tuntui epämukavalta.

Minun ei ole tarvinnut olla kirjoittaessani täysin yksin, ja olemme pitäneet joskus kirjoitusiltamia hyvän ystäväni kanssa. Näiden iltamien paras anti on kyllä ollut kirjoittamisesta puhuminen ja keskeneräisten tarinoiden juonikuvioiden pohtiminen, mutta olen minä todistettavasti saanut kirjoitettuakin iltamissamme. Joka tapauksessa luulin, ettei minusta olisi kirjoittamaan julkisilla paikoilla, koska ”ylimääräiset” ihmiset ovat silloin häiritseviä.

Viime kesänä päätin kuitenkin kokeilla ilmastoidussa kahvilassa kirjoittamista, kun oli tarve paeta asuntoni kuumuutta. Enimmäkseen pidän helteistä, mutta +30 asteen sisälämpötila ei ole kiva asia. Ilokseni huomasin, että kahvilakirjoittaminen sujui hyvin. Nyt olen paennut seinänaapurissa olevan putkiremontin melua ja ottanut käyttöön viime kesältä tutun ja hyväksi havaitun kirjoituskahvilan, Stockmannin yhteydessä olevan Roberts Coffeen. Teen leipätyössäni kolmen päivän työviikkoa, joten olen kahtena arkipäivänä kotona remonttiaikaan.

Minulle hyvän kirjoituskahvilan tärkein ominaisuus on se, että siellä on sopivan väljää. Ettei kahvilasta ole painetta lähteä pois puolen tunnin jälkeen. Ja että pääsen istumaan selkä seinää vasten ja mieluiten vielä niin, ettei ihan naapuripöydässä istu ketään. Nurkkapöydät ovat parhaita. Toisaalta liiallinen väljyyskään ei ole hyvä. Kirjoitin kerran viime kesänä Kuparitalon Vohvelikahvilassa niin, ettei siellä ollut ko. hetkellä ketään muuta asiakasta. Sekin oli jotenkin häiritsevää, kun tuntui siltä, että tarjoilijan huomio kiinnittyy liiaksi minuun ja kirjoittamiseeni (luultavasti tämäkin tunne oli vain oman pääni sisällä). Hyvä ilmastointi on myös tärkeää kesäkuumalla, mutta tällä hetkellä kelit ovat vielä sen verran viileitä, ettei ilmastoinnilla ole niin merkitystä.

Kyllä oma koti on edelleen minulle paras paikka kirjoittaa, mutta on ollut mukavaa todeta, että sopivissa olosuhteissa pystyn mainiosti kirjoittamaan myös kahvilassa. Ja nykyään koen aina lämpimän ailahduksen, kun kuljen ko. Roberts Coffeen ohi, että tuossa on minun kirjoituskahvilani.

Mites te blogini lukijat, oletteko kirjoittaneet kahviloissa?

Kirjakauppaärtymys

Facebookin kirjoittajaryhmässä oli pohdintaa kirjan julkaisuajankohdasta, onko kevät vai syksy parempi. Eräs ison kustantamon esikoiskirjailija kommentoi ko. keskustelussa, että hänen kirjansa julkaisu päätettiin siirtää syksystä kevääseen, koska kustantamolle oli tullut kirjakaupoilta viestiä, että kevääseen ja erityisesti alkuvuoteen saisi olla tarjolla enemmän kirjoja. 

Minä näin punaista  lukiessani tuon. Sillä kirjoja olisi kyllä tarjolla paljon paljon enemmän kaikkina vuodenaikoina. Mutta eipä kivijalkakirjakaupat muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta huoli pienten kustantajien kirjoja, itse kustannetuista puhumattakaan. Ja olen kuullut, etteivät keskisuurten kustantamojenkaan kirjat välttämättä kelpaa.

Olen toki tiennyt jo pitkään, että kivijalkakirjakaupat pitävät ovensa suljettuna suurelta osalta kirjoista. Mutta se suututtaa, että samaan aikaan ne ovat huolissaan, ettei keväisin ole tarpeeksi tarjontaa. Todellakin olisi, jos kelpaisi!

Ja sitten mediassa on toitotettu jo vuosia miten kirjojen myynti laskee. Useimmiten tästä syytetään somea, Netflixiä, pelejä yms. vapaa-ajan vietosta kilpailevia asioita. Kai ne ovat osasyy, mutta uskon, että kirjoja kyllä myytäisiin enemmän, jos niitä olisi enemmän saatavilla kivijalkakaupoissa. 

Onhan toki nettikaupat. Mutta netissä kirjoja ei voi hypistellä eikä selailla. Ja asiakkaat kai harvemmin piipahtavat nettikauppoihin tyyliin: puoli tuntia ylimääräistä aikaa, poikkeanpa kirjakaupassa, oho ostinkin kirjan tai kaksi. On myös asiakkaita, esim. vanhuksia, jotka eivät käytä nettiä lainkaan. Täytyy tunnustaa, että minunkin kirjaostoksistani suurin osa on kivijalkakirjakaupoista. Ostan netistä kirjoja silloin, kun kyseessä on tuttu kirjailija, tai olen muuten kiinnostunut ko. kirjasta JA tiedän, että luultavimmin sitä on myynnissä vain netissä. Mutta kaikki herätekirjaostokseni ovat kivijalkakaupoista. 

Ja kyllä, tässä jurputuksessani on myös omat lehmät ojassa. 

Palautteiden sulattelua ja editointia

Viime viikot ovat menneet sulatellessa esilukijoiden palautteita Koivu ja pihlajasta. Ja olen minä jo vähän uuttakin versiota kirjoittanut. Koska tavoitteenani on löytää tulevalle kirjalle uusi kustantaja, en ikinä uskaltaisi lähettää kustantamokierrokselle käsistä, jonka pelkästään omat silmäni ovat nähneet. Jotenkin sitä silti välillä erehtyy luulemaan, että kun olen saanut jo kaksi kirjaa julkaistua, osaisin kirjoittaa heti mahdollisimman valmiin käsiksen. Eipä se niin mennyt. Onneksi on esilukijoita, te olette korvaamattomia. <3 

Palaute on ollut moninaista. Jotkut kohdat ovat kirpaisseet ja saaneet minut hetkeksi ajattelemaan, että en vaan osaa, ei tästä tule ikinä niin hyvää kuin aiemmista kirjoista. Kunnes olen muistanut, että  vasta itse näkemäni versiot ovat ennenkin olleet kaukana valmiista. Aika vaan on jossain määrin kullannut muistoja. Onneksi palautteissa on ollut myös asioita, jotka ovat saaneet minut kehräämään tyytyväisyydestä. Olen saanut myös ideoita joihinkin uusiin kohtauksiin, joita olen ryhtynyt silmät säteillen kirjoittamaan. Ja ahaa-elämyksiä, että näinhän tämä kohta kannattaa kirjoittaa eikä noin. Edelliseen liittyen vähän myös hämmästelyä, että miten ihmeessä en tajunnut tätä ennen kuin joku sen minulle kertoi? Omalle tekstilleen voi tosiaan tulla sokeaksi. 

Kun esilukijoita on neljä, lienee väistämätöntä, että joihinkin asioihin tulee vastakkaisia näkemyksiä. Silloin kirjailijan täytyy kuunnella omaa intuitiotaan. On kyllä jännä, miten eri tavoin (esi)lukijat voivat joskus nähdä tietyt asiat tekstissä ja kokea tietyt hahmot. Ja myös kovin kiehtovaa. 

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Terapiakirjoittamisesta puhutaan paljon. Voidaan sanoa, että luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen välinen ero on veteen piirretty viiva. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittamisen olevan heille terapiaa, jonka avulla he ovat käyneet läpi vaikeita asioita elämässään. Vaikka kirjallisuutta ajatellaankin ensisijaisesti taidemuotona, se ei estä kirjaa olemasta yksilön näkökulmasta terapeuttinen, muutosta tai kasvua edistävä. 

Vaikka oman elämäni tapahtumat toki aina vaikuttavat jossain määrin fiktion kirjoittamiseeni, minulle päiväkirjan kirjoittaminen on sitä terapiakirjoittamista. Olen pitänyt päiväkirjoja jo yli 20 vuotta, enkä osaisi olla ilman. Nuorena kirjoitin käsin, sittemmin päiväkirja siirtyi tekstitiedostoksi tietokoneelle. En kirjoita päivittäin vaan silloin, kun siltä tuntuu, keskimäärin ehkä 1-2 kertaa viikossa. 

Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle tärkeä keino järjestellä ajatuksiani ja purkaa mieltä painavia asioita. Joskus huomaan miltei fyysisesti, miten olo kevenee, kun olen saanut kirjoitettua jonkun mieltä painavan tai muuten mietityttävän asian ulos itsestäni. Eivätkä päiväkirjani ole todellakaan tarkoitettu kenenkään muun kuin minun silmilleni. 

Vanhoissa päiväkirjoissa on myös se hyvä puoli, että niitä lukemalla voin tarkistaa, miten olen oikeasti kokenut tietyn tapahtuman/tilanteen. Sillä olen huomannut, että usein aika joko kultaa tai synkistää muistoja. Toisinaan päiväkirjoissa tulee pohdittua myös suunnitteilla ja työn alla oleviin tarinoihin liittyviä asioita. Mitään erillistä kirjoituspäiväkirjaa minulla ei kuitenkaan ole, vaan kirjoituspohdinnat ovat muun elämän pohdintojen seassa.

Kuitenkin myös fiktion kirjoittamisessa on minulle terapeuttisia elementtejä. Kun uppoudun tarinani maailmaan, olen suojassa kaikilta stressin- ja huolenaiheiltani, ja samalla tunnen olevani niin mukana, niin elossa. Kirjoitussession jälkeen minulla on useimmiten ihanan seesteinen olo. Olen myös huomannut olevani hyväntuulisempi ja voivani muutenkin paremmin, kun pääsen kirjoittamaan suht. säännöllisesti.

Kenelle kirjoitan

Uusi romaanikäsikseni, työnimeltään Koivu ja pihlaja, on nyt esilukijoilla. Vaikka olen julkaissut jo kaksi kirjaa, ja kaikki neljä esilukijaani ovat palautteenantajina hyväksi havaitsemiani, oli silti melkoisen jännittävää antaa käsis ensimmäistä kertaa muille luettavaksi. Ehkä tämä vaihe tuntuu aina vähän pelottavalta. 

Olin kommentoinut eräällä nettifoorumilla kahdeksan vuotta sitten, jolloin en ollut vielä julkaissut mitään: ”Palautetta omista teksteistä on toki aina kiva ja tärkeä saada, mutta ensisijaisesti kirjoitan itselleni.” Moni asia on muuttunut sen jälkeen, mutta pohjimmiltaan ei mikään. Toivon tosi paljon, että saisin lisää kustannussopimuksia, ja että kirjani löytäisivät lukijoita. Ja on edelleen ihan huippua tiedostaa, että kirjoittaminen ei ole enää vain minulle useimmiten maailman mukavinta hommaa, vaan voin antaa sillä myös elämyksiä muille. Pöytälaatikkokirjoittajavuosiini verrattuna editoin tekstejäni nykyään paljon enemmän, viilaan pilkkua ja mietin kaikkea muutakin kirjoitusteknistä: Miten sanon tämän mahdollisimman hyvin, onko tämä juonenkäänne tarpeeksi selkeästi kirjoitettu, kuvailenko tarpeeksi vai jaarittelenko kenties liikaa, onko sivuhenkilöitä liikaa jne? 

Silti kirjoitan yhä ennen kaikkea itselleni. En voisi lähteä kirjoittamaan miettien, mistä on ns. järkevää kirjoittaa, mikä olisi mahdollisimman myyvä aihe jne - ja harvassa taitavat ne kirjailijat olla, jotka näin tekevät. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa niistä ideoista, jotka jäävät kiehtomaan mieltäni, pyörimään päässäni ja saavat silmäni säteilemään. Ja päästäkseni uuden tarinan alkuun, minun täytyy hieman huijata itseäni, että voin kirjoittaa pelkästään itselleni, ei tätä ole pakko näyttää kenellekään, jos siltä tuntuu. Toki minulla on oikeastikin vapaus tehdä näin, mutta aina julkaisun halu kuitenkin voittaa. Jossain vaiheessa alkaa tuntua vahvasti siltä, että tämä tarina on ehdottomasti ansainnut mahdollisuuden päästä muiden luettavaksi.

E-kirja ja muita syyskuulumisia

Nyt Salaisuuksia Delobriandissa on saatavilla myös e-kirjana Elisa Kirjasta. :) Jo oli aikakin. Se on Tornin ensimmäinen teos, josta on tehty e-kirja. Syksyn aikana on tulossa muitakin. 

Kävin perjantaina Turun kirjamessuilla. Erityisen kiinnostavaa oli päästä kuulemaan Vilja Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen haastattelu heidän yhdessä kirjoittamastaan Emilia Kentistä, joka on jatkoa L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjalle. Runotyttö-kirjat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä kirjoja, ja lukiessani Emilia Kentin minusta oli ihanaa, että sain palata tuttujen rakkaiden hahmojen pariin ja kuitenkin lukea uutta tarinaa. Oli mielenkiintoista kuulla myös Emilia Lehtisen tulevasta (joulukuussa ilmestyy) äänikirjasarjasta Unissa lentämisen opas. Itselläni ei tosin ole varsinaisesti tarvetta tuollaisella oppaalle, koska olen nähnyt lentämisunia aina - nykyään tosin valitettavan harvoin - mutta aivan ihana kirjan aihe. <3  Kirjamessuilla oli minuun samanlainen vaikutus kuin ennenkin, eli on kovasti kirjoitusintoa ja tuntuu myös siltä, että maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja ja liian vähän aikaa. 

Salaisuuksia Delobriandista on tullut niukemmin palautetta kuin Dionnen tytöistä. Esikoisromaanit saavat usein eniten huomiota. Itsenäisissäkin jatko-osissa on kirjailijalle myös se riski, että jos lukija ei pidä tarpeeksi ensimmäisestä kirjasta, hän tuskin tarttuu toiseen kirjaan. Minullekin on käynyt monen kirjasarjan kanssa niin, että luen ensimmäisen osan, ja se on mielestäni ihan hyvä, mutta en kuitenkaan innostu kirjan hahmoista ja maailmasta niin paljon, että lukisin koskaan toista osaa. Toki on myös kirjasarjoja, joiden jokaista osaa olen odottanut kieli pitkällä. 

Saamani palaute on kuitenkin ollut ilahduttavan hyvää. Vaikka molemmat kirjani ovat tietysti minulle rakkaita, kirjoitusprosessin aikana Salaisuuksia Delobriandissa tuntui välillä olevan Dionnen tyttöjen varjossa. Mietin usein, saanko tästä nyt ollenkaan yhtä hyvää ja jännää kuin Dionnen tytöistä. En tiedä, ovatko tällaiset epävarmuuden tunteet ihan tyypillisiä jatko-osaa kirjoittaville. Siksipä sydäntäni on hivellyt aivan erityisesti, kun jo useampi molemmat kirjat lukenut henkilö on kommentoinut, että Salaisuuksia Delobriandissa on entistä parempi, sujuvammin kirjoitettu ja hahmot vielä elävämpiä. Tällainen palaute todellakin kannustaa kirjoittamaan lisää. :) 

Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyminen toi myös lisää huomiota Dionnen tytöille, ja kesällä sain siitä palautetta pitkästä aikaa. Eräs uusi tuttavuus luki ensin Salaisuuksia Delobriandissa ja sitten vasta Dionnen tytöt. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, millainen lukukokemus oli lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä. Ja Helena Seppälä kirjoitti yhteisbloggauksen molemmista kirjoistani. 

Niinä hetkinä kun olen saanut lukijapalautetta, olen palannut hetkeksi keijumaailmaan. Muuten kirjoitusajatukseni ovat olleet tekeillään olevassa käsiksessä. Sekin on romanttista fantasiaa, mutta maailma on eri ja muistuttaa 1800-luvun lopun/1900-luvun alun maailmaa. Tarinassa esim. pidetään yhteyttä kirjeitse ja liikutaan pääasiassa hevosvaunuilla, muutamia autojakin jo näkyy katukuvassa. Lisäksi tarinassa on ihmisiä, joilla on erityinen suhde puihin. 

Elämää pienkustantajan kirjailijana

Minulla oli pitkästä aikaa kirjailijahaastattelu. Tämä haastattelu tulee Spiniin, Turun Science Fiction Seuran lehteen. Aiheena on suomalaisen spefin pien- ja omakustantaminen, juttuun siis haastateltiin useampaa muutakin. Päätin kirjoittaa myös blogiin hieman ajatuksiani aiheesta. 

Oli osittain sattumaa, että päädyin Tornin kirjailijaksi. Lähetin Dionnen tyttöjen käsikirjoituksen useammalle kustantajalle, mutta nimenomaan Torni näytti vihreää valoa. Salaisuuksia Delobriandissa tarjosin ensin vain Tornille, koska ajattelin sen olevan loogista, että sama kustantaja julkaisisi itsenäisen jatko-osan. Ajattelin, että tarjoan käsistä vasta sitten muille, jos Torni ei huoli sitä, mutta sain myönteisen vastauksen jo kahdessa viikossa. 

Pienissä kustantamoissa on monia hyviä puolia. Toki minulla on omakohtaista kokemusta vain Tornista, mutta kirjailijakeskusteluja seuratessani olen saanut sellaisen käsityksen, että pienillä kustantamoilla on yleensä ottaen lyhyemmät odotusajat kuin isoilla. Pienkustantamon kirjailijana  ehkä pääsee myös vaikuttamaan enemmän kirjaansa liittyviin asioihin. Ainakin itse olen saanut olla vahvasti mukana kansikuvan suunnittelussa, ja olen myös päässyt/joutunut tekemään itse takakansitekstit molempiin kirjoihini. Usein pienkustantamot myös tarttuvat rohkeammin ns. valtavirrasta poikkeavan kirjallisuuden kustantamiseen. Esimerkiksi Tornin julkaisuohjelma on ollut varsin monipuolinen, romaanien lisäksi myös pari runo- ja novellikokoelmaa. Osuuskumma - johon en itse kuulu, mutta kustantamon kuulumisia tulee seurattua, koska useampi kaverini ja tuttavani on toiminnassa mukana - puolestaan on julkaissut tosi paljon spefinovelliantologioita.

Kääntöpuolena on se, että pienkustantamon kirjailijana sitä on vähän varjossa. Isot kustantamot pystyvät panostamaan enemmän kirjojensa markkinointiin, mistä johtuen kirjoilla on yleensä huomattavasti isommat myyntiluvut. Se ei sinänsä haittaa minua, koska en minä tätä rahasta tee vaan rakkaudesta, ja minulla on kuukausipalkkainen työ, josta myös pidän. Kirjojeni tietynlainen näkymättömyys sen sijaan on välillä harmittanut. Isojen kustantamojen kirjat saavat yleensä aina enemmän mediahuomiota ja sen seurauksena enemmän lukijoita ja arvioita. Pienkustantamojen kirjat pääsevät kivijalkakirjakauppoihin vain harvoin, jos lainkaan. Kirjastotilauksia tehdään paljon enemmän isojen kustantamojen kirjoista. (Esimerkiksi Salaisuuksia Delobriandissa on tilattu Pirkanmaan kirjastoihin yhteensä viisi kappaletta, ison kustantamon kirjoilla määrä voi olla kymmenkertainen). Kotipaikkakunnan kirjastoon kyllä saa kirjansa, mutta muista ei voi olla varma, ja ylipäänsä oman kirjansa etua joutuu ajamaan enemmän. Olen bongannut netissä välillä kirjalistoja, joista on kokonaan sivuutettu sekä omani että monia muitakin pienkustantamojen kirjoja, vaikka ne kuuluisivat kohderyhmään. Kaiken kukkuraksi olen törmännyt myös sellaiseen todella ärsyttävään asenteeseen - en tosin onneksi henkilökohtaisesti - että kirjojen laatu on kustantamon koosta kiinni, eli pienkustantamoilla ei voi olla hyvää kirjallisuutta. 

Olen saanut kirjoistani myös paljon hyvää palautetta ja positiivista huomiota. Olen kiitollinen siitä, ja tiesin kyllä ennestään pienkustantamojen realiteetit. Ja tietysti itse kirjoittaminen on tärkeintä. Joskus tämä marginaalissa oleminen silti nyppii ja saa aikaan kateuden tunteita.

Nyt kun haastatteluun osallistuessani olin aktiivisesti ajatellut näitä, minua ilahdutti aivan erityisesti, kun kirjailijakollegani C.A. Nikander kirjoitti minulle antamassaan palautteessa Salaisuuksia Delobriandista: ”Tämäkin kirja oli niin hyvä, viihdyttävä ja palkitseva pakopaikka todellisuudesta, että se ansaitsisi hyllytilaa kaikista kirjastoista ja kirjakaupoista. Olen lukenut monia isojen kustantamojen kirjoja, jotka eivät ole tarjonneet tämänkaltaista elämystä mulle.”