Terapiakirjoittamisesta puhutaan paljon. Voidaan sanoa, että luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen välinen ero on veteen piirretty viiva. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittamisen olevan heille terapiaa, jonka avulla he ovat käyneet läpi vaikeita asioita elämässään. Vaikka kirjallisuutta ajatellaankin ensisijaisesti taidemuotona, se ei estä kirjaa olemasta yksilön näkökulmasta terapeuttinen, muutosta tai kasvua edistävä.
Vaikka oman elämäni tapahtumat toki aina vaikuttavat jossain määrin fiktion kirjoittamiseeni, minulle päiväkirjan kirjoittaminen on sitä terapiakirjoittamista. Olen pitänyt päiväkirjoja jo yli 20 vuotta, enkä osaisi olla ilman. Nuorena kirjoitin käsin, sittemmin päiväkirja siirtyi tekstitiedostoksi tietokoneelle. En kirjoita päivittäin vaan silloin, kun siltä tuntuu, keskimäärin ehkä 1-2 kertaa viikossa.
Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle tärkeä keino järjestellä ajatuksiani ja purkaa mieltä painavia asioita. Joskus huomaan miltei fyysisesti, miten olo kevenee, kun olen saanut kirjoitettua jonkun mieltä painavan tai muuten mietityttävän asian ulos itsestäni. Eivätkä päiväkirjani ole todellakaan tarkoitettu kenenkään muun kuin minun silmilleni.
Vanhoissa päiväkirjoissa on myös se hyvä puoli, että niitä lukemalla voin tarkistaa, miten olen oikeasti kokenut tietyn tapahtuman/tilanteen. Sillä olen huomannut, että usein aika joko kultaa tai synkistää muistoja. Toisinaan päiväkirjoissa tulee pohdittua myös suunnitteilla ja työn alla oleviin tarinoihin liittyviä asioita. Mitään erillistä kirjoituspäiväkirjaa minulla ei kuitenkaan ole, vaan kirjoituspohdinnat ovat muun elämän pohdintojen seassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti