Kausikirjoittajat ja säännöllisesti kirjoittavat

Joillakin kirjoittaminen on kausiluontoista. On aikoja, jolloin he uppoutuvat intensiivisesti kirjoittamaan ja saavat aikaan paljon tekstiä lyhyessä ajassa. Sitten voi mennä kuukausia, etteivät he kirjoita yhtään. Minulla on eräs tuttava, joka osallistuu vuosittain Nanowrimoon, mutta muina aikoina hän ei kirjoita, korkeintaan editoi Nanowrimo-romaaniaan eikä välttämättä sitäkään. Toiset taas kirjoittavat pikkuhiljaa, esim. 1-2 päivänä viikossa. Projektit edistyvät hitaammin kuin kausikirjoittajilla mutta säännöllisesti. Toki nämä kirjoitusajankäyttötyylit voivat vaihdella myös samalla ihmisellä elämäntilanteesta riippuen: kausikirjoittajasta voi tulla säännöllisesti kirjoittava ja päinvastoin. 

Itse olen enemmän säännöllisesti kirjoittava. Minullakin on kyllä aikoja, jolloin tulee kirjoitettua enemmän ja aikoja, jolloin tekstiä irtoaa vain vähän tai ei ollenkaan. En myöskään usko siihen joidenkin kirjoitusoppaiden ohjeeseen, että pitäisi kirjoittaa joka päivä. Joka tapauksessa voin paremmin, kun kirjoitan suht. säännöllisesti. Jos minun täytyisi olla vaikka puoli vuotta kirjoittamatta sanaakaan fiktiota, se olisi melkoisen tuskallista.

Olen kuitenkin huomannut, etten pysty kirjoittamaan liian nopeaan tahtiin. En, vaikka kirjoitusaikaa  olisi periaatteessa loputtomasti (lomilla ja työttömänä) ja intoa riittäisi. Vaikka toki suunnittelen tarinoitani etukäteen, tarvitsen silti tuumaustaukoja. En ole koskaan osallistunut Nanowrimoon juurikin sen takia, että sen vaatima 50 000 sanaa kuukaudessa olisi minulle aivan liikaa. 

Vuorokaudenajoista ilta ja toisinaan myös yö ovat minulle parasta aikaa kirjoittaa. Voin kyllä kirjoittaa muinakin aikoina - paitsi siihen minusta aamutorkusta ei ole, että nousisin aamulla kirjoittamaan ennen töihin/kouluun lähtöä - mutta iltaisin olo on yleensä luovin ja aikaansaavin. 

Olisi mukavaa kuulla teiltä blogini lukijoilta, millaisia kirjoitusajankäyttötyylejä teillä on. Oletteko enemmän kausikirjoittajia vai säännöllisesti kirjoittavia? Entä aamu- vai iltakirjoittajia?

Esikoiskirjavuoden alun tunnelmia

Esikoiskirjavuosi on nyt virallisestikin alkanut. Itse en tosin laske sitä alkaneeksi vuodenvaihteesta vaan 30.9.2015, jolloin sain myönteisen kustannuspäätöksen. 

Bongasin vanhasta päiväkirjastani tällaisen lauseen vuosien takaa, jolloin olin onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja: “Ei minusta kyllä ammattikirjailijaksi olisi, kaikki se kirjan markkinointi, kirjamessuilla esiintyminen yms. olisi tylsää ja ahdistavaa.” Minua hämmästytti, että olenko tosiaan kirjoittanut näin. Tuo taitaa kyllä olla varsin tyypillistä, että vanhoja päiväkirjoja selatessa tulee joskus “Olenko minä oikeasti ajatellut joskus näin?” -ihmettelyjä. 

Minulla on toistaiseksi ollut vain määräaikaisia työsuhteita, eikä se ole ollut oma valintani. Mukaan on mahtunut myös muutama pidempi työttömyysjakso. Joten olen joutunut olemaan aikas paljon työnhaussa - nyt ei ole onneksi tarvinnut olla puoleentoista vuoteen. Olen inhonnut työnhaussa erityisesti jatkuvaa itsensä markkinoimista ja kehumista yhdistettynä epävarmuuteen. Avointen hakemusten tyrkyttämistä paikkoihin, joista ei koskaan kuulunut mitään, ei edes “Kiitos kiinnostuksestanne, valitettavasti meillä ei ole töitä tarjolla.” -kuittausviestiä, ja joskus jäin miettimään, että onkohan kukaan edes lukenut hakemustani. Työhaastatteluja, joissa piti esittää pätevää ja itsevarmaa, vaikka olisin oikeasti tuntenut oloni tosi epävarmaksi. Työpaikkailmoituksia, joiden mukaan pitäisi olla kokemusta siitä, tästä ja tuosta ja olla muutenkin täydellinen ihminen, vaikka minä halusin epätäydellisenä vastavalmistuneena moneen työpaikkaan juuri siksi, että saisin sitä työkokemusta. 

Dionnen tyttöjen mainostaminen on sen sijaan ollut yllättävän mukavaa. Toki tilanne on erilainen ja paljon parempi verrattuna työnhakuun. Varmasti se, miten ja kuinka paljon mainostan Dionnen tyttöjä, vaikuttaa siihen, kuinka moni jatkossa lukee ja/tai ostaa kirjan. Mutta tärkein, eli kirjan julkaiseminen, tapahtuu joka tapauksessa. Ja vaikka en ole koskaan pitänyt yleisölle puhumisesta, mieleeni on hiipinyt ajatus, että voisi itse asiassa olla ihan kivaa puhua Dionnen tytöistä jossakin tapahtumassa. Luultavimmin minua silti jännittää, jos sellaisia tilaisuuksia tulee. 

Kustannussopimuksen solmimisen jälkeen minulla kesti jonkin aikaa tajuta, ettei minun tarvitse enää yrittää tehdä erityistä vaikutusta kustantamooni väkeen, vaan se riittää, että käyttäydyn perusystävällisesti ja hoidan oman osuuteni sovituista asioista. Aluksi kiinnitin ylenpalttisesti huomiota sähköpostieni ulkoasuun, saatoin jäädä viilaamaan yksinkertaista viestiä pitkäksi aikaa. Jossain vaiheessa havahduin ja sanoin itselleni: “Sinulla on jo kustannussopimus, eikä sitä peruta sen takia, jos sähköpostissasi sattuu olemaan kirjoitus/kielioppivirhe, kiireiset ihmiset tuskin edes huomaavat sellaisia.”

Lukeminen on ollut minulle pienestä pitäen mieluisaa tekemistä, ja kirjat ovat tarjonneet valtavasti elämyksiä. Siksi minusta tuntuu nyt ihanalta, että kohta voin itse antaa kirjallani elämyksiä muille, tarinan, jonka parissa muut voivat viihtyä. Ja ettei kirjoittaminen ole enää vain minulle useimmiten maailman mukavinta yksintekemistä, vaan voin tuottaa sillä iloa muillekin. Toki sama pätee myös julkaisemiini novelleihin, mutta romaanin kohdalla tämä(kin) tuntuu isommalta jutulta. 

Kartta

Tässä Dionnen tyttöjen kartta, eli pääsette helmikuusta alkaen tutustumaan tämännimisiin ja -näköisiin paikkoihin. Kartan on tehnyt J.S. Meresmaa.

Kustannussopimuksen myötä elämässäni on ollut viime aikoina monenlaista Dionnen tyttöihin liittyvää tekemistä. Kirja- ja kirjailijaesittelyn tekeminen, blogin pitäminen, kirjailijasivun perustaminen facebookiin, kansikuvan miettiminen ym. Kaikki tämä on ollut mielenkiintoista ja ensikertalaiselle jännittävää (en ole pitänyt blogiakaan aikaisemmin), mutta on kieltämättä vienyt tilaa tärkeimmältä eli itse kirjoittamiselta. Etenkin kun en kirjoita päätyökseni vaan olen päätoiminen opiskelija. Onneksi minulla on nyt pitkä joululoma. 

Asiat etenevät :)

Asiat etenevät, ja matkan varrella on kivoja välietappeja. Dionnen tytöillä on nyt kansikuva, ja mikä vielä huimempaa: kirja on jo ennakkomyynnissä Tornin verkkokaupassa Minä täpinöidyin, että hyvänen aika, joku voi jo ostaa tämän, tästä on tosiaan tulossa kirja ihan oikeasti. (Milloinkahan oikein lakkaan ihmettelemästä sitä?) Valmista kirjaa pitää kyllä vielä odotella jonkin aikaa, mutta helmikuussa koittaa h-hetki. 

Tässä vielä kansikuva isommassa koossa. 

Minun piti tehdä viime viikolla kirjaesittely, josta ilmeisesti tulee myös takakansiteksti, ja se oli varsin haasteellinen tehtävä. Etenkin, kun en ollut varautunut siihen. Olin luullut, että kustantaja tekee kirjaesittelyt/takakansitekstit. Tuli sellainen fiilis, että miten minä muka voin tiivistää puoleen sivuun tarinan, joka on kulkenut matkassani mukana jo kolme vuotta. Ja miten osaan kirjoittaa niin, että kerron tarinasta ja henkilöistä jotakin olennaista, mutten spoilaa juonia, teksti houkuttelee tarttumaan kirjaan, mutta ei sorru ärsyttävään ylimainostukseen. Aikamoista puristamistahan se oli, mutta olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, ja kustantajakin tykkäsi. Oli oikeastaan hyvä, että homma piti tehdä näin nopealla aikataululla. Jos aikaa olisi ollut vaikkapa kuukausi, olisin saattanut jäädä viilaamaan tekstiä loputtomiin ja aiheuttanut turhia paineita itselleni. Mutta on se jännä, että on huomattavasti helpompaa kirjoittaa 250-sivuinen romaani kuin tehdä siitä puolen sivun esittely.

Odotusta

Asia ei sinänsä ole uusi, mutta minulle on konkretisoitunut kuluneen vuoden aikana, miten paljon kirjoittamiseen liittyy kaikenlaista odottelua silloin, kun tavoitteena on saada julkaistua romaani. Ensimmäisen version kirjoittaminen kyllä meni jouhevasti. Liittyi siihenkin joskus sellaista odottamista, että milloin on taas aikaa kirjoittaa kunnolla, ja milloin pääsen kirjoittamaan jonkun erityisen jännän/dramaattisen/merkityksellisen kohtauksen, mutta se oli pientä.

Varsinaiset odottamiset alkavat ensimmäisen version valmistuttua. Ensin on esilukijoiden palautteiden odottelu. Riippuu sekä esilukijoiden aikatauluista että kirjoittajasta, miten kauan tässä vaiheessa menee. Joillekin varmaan riittää yksi esilukija, itse koin tarvitsevani useamman. Minulla oli sellainen tuntuma, että jotakin käsiksestä vielä puuttuu, mutta löytääkseni sen tarvitsen uuden ihmisen näkökulman, ja olin oikeassa. 

Seuraavana on odotuksista jännittävin ja julmin eli kustantamojen vastausten odottelu. Nyt kun olen onnellisesti läpäissyt tämän vaiheen, olen alkanut odottaa hetkeä, jolloin Dionnen tytöt ilmestyy. Sen jälkeen luultavasti odotan palautteita/arvosteluja kirjasta, ja että saanko niitä ylipäänsä. Jossain vaiheessa uusi käsis valmistuu, ja monikerroksinen odottelu alkaa uudelleen.

Tunnen oloni vähän turhanvalittajaksi kirjoittaessani tätä, sillä koen olevani todella onnekas, koska olen saanut kustannussopimuksen. Ja minähän pääsin helpolla kustantamokierroksellani - en tiedä, miten pääni olisi kestänyt, jos olisin joutunut odottamaan kustantamojen vastauksia 1-1,5 vuotta. Ja odotusaikoina voi onneksi kirjoittaa muuta. Mutta kun mieli on välillä niin malttamaton. Haluaisin, että Dionnen tytöt olisi jo valmis kirja, sillä se on ollut jo niin kauan sekä päässäni että tiedostona tietokoneellani. Haluaisin voida puhua ja kirjoittaa esikoisromaanistani, ilman että eteen täytyy laittaa sana ‘tuleva’. Näen unia kirjan ilmestymisestä ja julkkaribileistä, ja herätessäni muistan, että ai niin EI VIELÄ. Olisi ehkä helpompaa, jos tietäisin jo julkaisupäivämäärän, sillä silloin voisin laskea päiviä h-hetkeen, mutta tarkka ajankohta ei ole vielä tiedossa. 

Olenkohan koskaan odottanut yhtä paljon tulevaa vuotta?

Kirjailijaidentiteettipohdintaa

Minua on pohdituttanut viime aikoina, mitä kirjoittaminen oikeastaan on minulle. “Virallisesti” se on harrastus, sillä ainakaan toistaiseksi en elä kirjoittamisella. Joo, tiedän kyllä, että harva kirjailija ylipäänsä saa toimeentulonsa pelkästään kirjoittamisesta, mutta olen siis joitakin työttömyysjaksoja lukuun ottamatta kirjoittanut työn ja tällä hetkellä päätoimisen opiskelun ohessa. Olen ehkä siinä mielessä kummallinen tapaus, etten edes haluaisi olla pelkästään kirjailija, vaikka se olisi taloudellisesti mahdollista. Valmistun arviolta reilun vuoden kuluttua kiinnostavaan ammattiin, jossa on erinomainen työllisyystilanne. Haluan tehdä sitäkin. Ihanteellinen tulevaisuudenkuva olisi sellainen, että minulla olisi osa-aikatyö tulevasta ammatistani, ja voisin elää puoliksi sillä ja puoliksi kirjoittamisella. 

Olen kuitenkin kokenut jo vuosia, että kirjoittaminen on minulle tavallaan enemmän kuin harrastus. Olen suhtautunut siihen kunnianhimoisemmin ja tavoitteellisemmin kuin muihin harrastuksiini, jotka ovat vain kivaa ajanvietettä (toki kirjoittaminen on tätäkin, useimmiten se on maailman mukavinta hommaa). Jos kirjoittamiseni on tullut puheeksi uusien tuttavuuksien kanssa, olen saattanut sanoa, että se on pääharrastukseni tai tärkein harrastukseni. Mutta sen jälkeen kun sain kustannussopimuksen, minua on mietityttänyt, että pitäisikö minun nyt alkaa ajatella kirjoittamista työnä, ainakin sivutyönä. 

Enkä minä toki tässä iässä ensimmäistä ammattiani opiskele, minulla on myös aiemmin suoritettu tutkinto ja työkokemusta siitä, eikä sekään liity kirja-alaan. Tykkään myös tuosta ensimäisestä ammatistani, ja koen sen edelleen osaksi identiteettiäni, mutta työelämän muutokset ajoivat minut opiskelemaan uutta alaa. Montako ammatti-identiteettiä yhteen ihmiseen mahtuu?

Sain itseni kiinni myös sellaisesta ajatuksesta, että vaikka elättäisin itseni pelkästään kirjoittamalla, kirjoittamista ei voisi typistää vain työksi, sillä se on enemmän. Koen, että kirjoittaminen on sitä, mitä minä eniten olen, ja mitä minun eniten kuuluu tehdä. Se on minulle tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa kuvaisi kirjoittamistani parhaiten?

Kirjoittajasosiaalisuudesta

Usein kuulee sanottavan, että kirjoittaminen on kovin yksinäistä hommaa. Minä en koe asiaa niin, vaikka käytännössä kirjoitankin yleensä yksin kotona. Sillä kirjoittaminen on ainoa harrastukseni, jossa koen kuuluvani yhteisöön, tai oikeastaan useampaan toisiinsa limittyvään yhteisöön. En ole minkään muun tekemiseni kautta kohdannut yhtä paljon samanhenkisiä ihmisiä. Ja se on ihan huippua, kun joskus kohtaa aivan muissa ympyröissä ihmisiä, jotka yllättäen myös paljastuvat kirjoittajiksi. Toki asiaan vaikuttaa se, että kirjoittaminen on tärkein harrastukseni. Jos suhtautuisin samanlaisella intohimolla vaikkapa kalastamiseen (josta en siis oikeasti ymmärrä mitään), luultavimmin olisin silloin ympäröinyt itseni muilla kalastajilla, juttelisin netissä erilaisista kalastusnikseistä yms. 

Eikä itse kirjoittamisenkaan tarvitse tapahtua kokonaan yksin, voihan sitä kokoontua porukalla kirjoittamaan. Itse vaan en oikein pysty keskittymään kirjoittamiseen, jos samassa tilassa on muita ihmisiä. Ollaan kyllä joskus pidetty hyvän ystäväni kanssa kirjoitusiltamia, mutta käytännössä olemme keskittyneet noissa iltamissa paljon enemmän ideoiden pyörittelyyn ja yleiseen kirjoittamisjutusteluun, joka toki on myös antoisaa ja tärkeää. 

Kirjoittaminen on varsin henkilökohtainen prosessi, mutta silti minua pohdituttaa, missä määrin yhteisö on vaikuttanut kirjoittamiseeni. Paperiarkki-foorumi oli ensiaskel kirjoittajasosiaalisuudessani. Tutustuin sen kautta muutamiin ihmisiin, ja heidän kauttaan taas tutustuin uusiin ihmisiin. Koska Paperiarkki oli aika lailla keskittynyt spefiin, siitä on seurannut, että tuntemistani kirjailijoista/kirjoittajista suurin osa kirjoittaa enimmäkseen spefiä. Liittyessäni Paperiarkkiin en kuitenkaan tiennyt sen olevan niin spefiorientoitunut. En etsinyt nimenomaan spefikirjoittajafoorumia, enkä varsinkaan määritellyt itseäni spefikirjoittajaksi. Etsin vain nettifoorumia, jossa voisi jakaa omia tekstejään, saada palautetta niistä ja ylipäänsä jutella kirjoittamisesta. Tuossa vaiheessa olin kirjoittanut hieman spefiä mutta enimmäkseen realistisia novelleja. Mutta kun spefille antaa pikkusormen... olen viimeksi kirjoittanut täysin realistisen tarinan vuonna 2010. 

Olen kirjoittanut juuri siitä, mistä olen halunnut. Ideoista, jotka ovat kiehtoneet ja inspiroineet. Tarinoita, jotka ovat jääneet pyörimään päässäni ja vaatineet tulla kirjoitetuiksi. Silti joskus mietin, että jos olisinkin päätynyt toisenlaisia genrejä kirjoittaviin porukoihin, olisinko silloin kirjoittanut spefiä lähellekään näin paljon? Olisinko jopa kirjoittanut pelkästään realistisia tarinoita? Vaikka Dionnen tytöt sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, ja siinä on myös jännitystä, tarinan pääpaino on kuitenkin suhteissa ja tunteissa, ja olen yleensäkin varsin henkilövetoinen kirjoittaja. Jos kirjoittajasosiaalisuuteni olisi saanut toisenlaisen suunnan, olisinko kenties sijoittanut Dionnen tytöt tähän maailmaan, kirjoittanut chick littiä maustettuna synkemmillä teemoilla mutta ilman fantasiaelementtejä?

Kirjoittajasosiaalisuus on ollut minulle tärkeää myös siinä mielessä, että minulla on ollut mahdollisuus saada palautetta teksteistäni jo kauan ennen kuin tavoittelin julkaisukynnystä, ja ennen kuin minulla edes oli mitään romaaniksi asti kantavaa ideaa. Ilman palautetta ei voisi kehittyä kirjoittajana. Ehkä kannustavalla palautteella on ollut myös vaikutusta siihen, että olen ylipäänsä jatkanut kirjoittamista ja innostunut siitä näin paljon. Olen myös oppinut, että ainoat vaihtoehdot eivät todellakaan ole julkaistu romaani ja pelkästään pöytälaatikkoon kirjoitettu tarina. On onneksi myös monenlaisia välimuotoja.