Esikoiskirjavuosi on nyt virallisestikin alkanut. Itse en tosin laske sitä alkaneeksi vuodenvaihteesta vaan 30.9.2015, jolloin sain myönteisen kustannuspäätöksen.
Bongasin vanhasta päiväkirjastani tällaisen lauseen vuosien takaa, jolloin olin onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja: “Ei minusta kyllä ammattikirjailijaksi olisi, kaikki se kirjan markkinointi, kirjamessuilla esiintyminen yms. olisi tylsää ja ahdistavaa.” Minua hämmästytti, että olenko tosiaan kirjoittanut näin. Tuo taitaa kyllä olla varsin tyypillistä, että vanhoja päiväkirjoja selatessa tulee joskus “Olenko minä oikeasti ajatellut joskus näin?” -ihmettelyjä.
Minulla on toistaiseksi ollut vain määräaikaisia työsuhteita, eikä se ole ollut oma valintani. Mukaan on mahtunut myös muutama pidempi työttömyysjakso. Joten olen joutunut olemaan aikas paljon työnhaussa - nyt ei ole onneksi tarvinnut olla puoleentoista vuoteen. Olen inhonnut työnhaussa erityisesti jatkuvaa itsensä markkinoimista ja kehumista yhdistettynä epävarmuuteen. Avointen hakemusten tyrkyttämistä paikkoihin, joista ei koskaan kuulunut mitään, ei edes “Kiitos kiinnostuksestanne, valitettavasti meillä ei ole töitä tarjolla.” -kuittausviestiä, ja joskus jäin miettimään, että onkohan kukaan edes lukenut hakemustani. Työhaastatteluja, joissa piti esittää pätevää ja itsevarmaa, vaikka olisin oikeasti tuntenut oloni tosi epävarmaksi. Työpaikkailmoituksia, joiden mukaan pitäisi olla kokemusta siitä, tästä ja tuosta ja olla muutenkin täydellinen ihminen, vaikka minä halusin epätäydellisenä vastavalmistuneena moneen työpaikkaan juuri siksi, että saisin sitä työkokemusta.
Dionnen tyttöjen mainostaminen on sen sijaan ollut yllättävän mukavaa. Toki tilanne on erilainen ja paljon parempi verrattuna työnhakuun. Varmasti se, miten ja kuinka paljon mainostan Dionnen tyttöjä, vaikuttaa siihen, kuinka moni jatkossa lukee ja/tai ostaa kirjan. Mutta tärkein, eli kirjan julkaiseminen, tapahtuu joka tapauksessa. Ja vaikka en ole koskaan pitänyt yleisölle puhumisesta, mieleeni on hiipinyt ajatus, että voisi itse asiassa olla ihan kivaa puhua Dionnen tytöistä jossakin tapahtumassa. Luultavimmin minua silti jännittää, jos sellaisia tilaisuuksia tulee.
Kustannussopimuksen solmimisen jälkeen minulla kesti jonkin aikaa tajuta, ettei minun tarvitse enää yrittää tehdä erityistä vaikutusta kustantamooni väkeen, vaan se riittää, että käyttäydyn perusystävällisesti ja hoidan oman osuuteni sovituista asioista. Aluksi kiinnitin ylenpalttisesti huomiota sähköpostieni ulkoasuun, saatoin jäädä viilaamaan yksinkertaista viestiä pitkäksi aikaa. Jossain vaiheessa havahduin ja sanoin itselleni: “Sinulla on jo kustannussopimus, eikä sitä peruta sen takia, jos sähköpostissasi sattuu olemaan kirjoitus/kielioppivirhe, kiireiset ihmiset tuskin edes huomaavat sellaisia.”
Lukeminen on ollut minulle pienestä pitäen mieluisaa tekemistä, ja kirjat ovat tarjonneet valtavasti elämyksiä. Siksi minusta tuntuu nyt ihanalta, että kohta voin itse antaa kirjallani elämyksiä muille, tarinan, jonka parissa muut voivat viihtyä. Ja ettei kirjoittaminen ole enää vain minulle useimmiten maailman mukavinta yksintekemistä, vaan voin tuottaa sillä iloa muillekin. Toki sama pätee myös julkaisemiini novelleihin, mutta romaanin kohdalla tämä(kin) tuntuu isommalta jutulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti