Viisi vuotta

Esikoisromaanini Dionnen tytöt ilmestyi tasan viisi vuotta sitten. Ja minä ihmettelen, että miten siitä voi olla jo niin kauan. Onhan tämän viiden vuoden aikana tapahtunut monenlaista: olen valmistunut sosiaalityöntekijäksi, työskennellyt kolmessa eri paikassa, julkaissut kaksi kirjaa lisää, ja on ollut monenlaista ilon ja huolen aihetta niin kuin nyt elämässä aina. Toisaalta silti tuntuu siltä kuin se ihmeellinen päivä, jolloin sain ”olemme kiinnostunut julkaisemaan Dionnen tytöt” -sähköpostin, olisi ollut vasta hetki sitten. 

Mitä olen oppinut kirjailijana olemisesta näiden viiden vuoden aikana?

• Ajattelin joskus ennen, että pöytälaatikkokirjoittajana saan kirjoittaa, mistä haluan. Jotenkin kuvittelin silloin, että ”oikeat” kirjailijat kirjoittavat siitä, mistä ”pitäisi”, mikä on myyvää ja ”järkevää” jne. Näin jälkeenpäin tämä ajatus tuntuu ihan hassulta. Eli ei ole todellakaan mennyt näin, vaan kirjoitan edelleen juuri siitä mistä haluan. Toisaalta enhän minä kirjoittamisellani elä, ja olen kuullut joidenkin tekevän tilaustöitäkin. Ja toki muokkaan nykyään tekstejäni paljon enemmän kuin pöytälaatikkokirjoittaja-aikoinani: viilaan pilkkua, sulattelen esilukijoiden ja kustantajan palautteita, pohdin miten ilmaisen tämän asian ja kirjoitan tuon juonenkäänteen mahdollisimman hyvin jne. Mutta itse tarinaan pitää olla intohimo, sen pitää oikeasti kiehtoa minua. Ei minulle ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa niistä ideoista, jotka jäävät kiehtomaan mieltäni, pyörimään päässäni ja saavat silmäni säteilemään.

• Odotellessa ensimmäisiä palautteita kirjasta pelottavinta ei ole se, että kirja haukuttaisiin pystyyn, vaan että kukaan ei sanoisi siitä mitään. Onneksi kumpaakaan näistä ei ole käynyt. 

• Harvat kirjailijaesiintymiset ovat olleet yllättävän mukavia. Pidin aiemmin itseäni ihmisenä, joka ei tykkää esiintymisestä. Mutta kirjailijaesiintymisiin olen ehdottomasti päässyt, en joutunut. Ehkä ne aiemmat esiintymistilanteet vain olivat minulle vähän vääränlaisia. Ovathan kirjailijaesiintymiset oikeastaan kiitollisin esiintymistilanne, mitä voi kuvitella. Saan puhua siitä, mitä rakastan, yleisö on paikalla omasta halustaan eivätkä siksi, että muiden esitelmien kuunteleminen on pakollinen osa kurssisuoritusta tms, ja minkäpä muun suhteen voisin olla parempi asiantuntija kuin omien kirjojeni ja kirjoittamiseni.

• Kirjan myyntiluvut eivät välttämättä kerro sen laadusta mitään. 
• Jokaisella on oma tapansa kirjoittaa ja olla kirjailija. Olenhan minä aina tiennyt tämän mutta nyt entistä syvemmin. 
• Kirjailijuus ei ole enää niin iso ja ihmeellinen juttu kuin viisi vuotta sitten vaan se on solahtanut luontevaksi osaksi identiteettiäni. Itse kirjoittamisesta nautin yhtä paljon kuin ennenkin - toki välillä on myös hetkiä, jolloin se takkuaa - eli siinä mielessä mikään ei ole muuttunut.