Aikaan oikeaan

Vaikka jouduin tällä kertaa odottamaan myönteistä kustannuspäätöstä huomattavasti kauemmin kuin aiempien kirjojen kanssa, minusta on tuntunut siltä, että se tuli kuitenkin juuri oikeaan aikaan. Jos olisin saanut kustannussopimuksen aikaisemmin, ja Koivu ja pihlaja olisi ilmestynyt keväällä, enhän minä nyt olisi voinut mitään julkkarijuhlia pitää. (Jotkut kirjailijat ovat siirtäneet julkkarinsa nettiin, minäkin osallistuin yksiin Facebookissa pidettyihin julkkareihin. En minä kuitenkaan itselleni sellaisia halua. Omissa julkkareissani haluan tavata ihmisiä oikeasti, juoda skumppaa heidän kanssaan saman katon alla ja mieluusti halatakin heitä.) Lisäksi Koivu ja pihlajan editointi ja kansikuvan ideointi on tuonut mielekästä tekemistä sekä iloa ja uuden syntymisen kauneutta muuten poikkeuksellisen ahdistavaan kevääseen. Muutenkin kaikki fiktio on ollut viime aikoina minulle aivan erityisen tärkeää.

En minä silti korona-ahdistukselta ole välttynyt, niin vahva en todellakaan ole. Ahdistuksen lisäksi mielessä on myllertänyt monia muitakin tunteita: kiukkua - en olisi arvannut, että pystyisin kohdistamaan näin vahvoja kiukun tunteita täysin nimettömiä, kasvottomia ja vailla tietoisuutta olevia viruksia kohtaan - surua ja turhautumista. Syyllisyyttäkin, että minä kermaperse kitisen jostain Finnconin peruuntumisesta, vaikka samaan aikaan toiset menettävät työnsä ja pahimmillaan henkensä. Ja myös iloa ja kiitollisuutta niistä hyvistä ja tärkeistä asioista elämässäni, jotka ovat ja pysyvät koronasta huolimatta. Toiset päivät ovat olleet parempia ja toiset vaikeampia. Joka tapauksessa olisin varmasti voinut huonommin, jos en olisi voinut aina välillä paeta fiktiivisiin maailmoihin - sekä omiini että toisten luomiin. 

Alkuviikosta uutiset rajoitustoimien osittaisesta purkamisesta toki ilahduttivat. Että pääsen kohta kirjastoon. Että kesäkuussa voin jo mennä ulos syömään ja kahville. Käydä jopa leffassa ja museossa/näyttelyssä. Asioita, joita pidin itsestäänselvyyksinä, kunnes ne otettiin pois. 

Facebookin isossa kirjoittajaryhmässä on ollut useammankin kerran kyselyjä, että aiotteko kirjoittaa koronan käsiksiinne. Olen ajatellut ja kommentoinutkin, että en missään tapauksessa, koska kirjoittaminen on muun fiktion ohella minulle nimenomaan pakoa koronatodellisuudesta. Olen  kyllä oppinut kirjoittamisen suhteen sen, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Joten jos sattuisin joskus saamaan jonkun aiheeseen liittyvän kuningasidean, en toki pistäisi vastaan ja olisi hampaat irvessä kirjoittamatta sitä vain siksi, että maaliskuussa 2020 päätin niin. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuisi todella vastenmieliseltä kirjoittaa tai edes lukea fiktiota yhtään mistään pandemiasta. Ja on muuten ollut palkitsevaa kirjoittaa ihmisistä, joiden elämään aiheuttavat hankaluuksia aivan muut asiat kuin virustaudit.

Kevääseen on mahtunut myös yksi uusi kokemus kirjailijaelämään liittyen. Minulle oli sovittu huhtikuun alkuun kirjailijavierailu työväenopiston spefikurssille. Kun korona sitten pisti kuviot uusiksi, oletin ilman muuta vierailuni peruuntuvan tai vähintään siirtyvän jonnekin syksylle. Tämä toki harmitti, etenkin koska kirjailijaesiintymiset ovat olleet aika harvinaista herkkua. Sittemmin selvisi, että esiintymiseni ei peruunnukaan tai edes siirry, vaan joudun/pääsen pitämään sen etänä. Aluksi tuntui oudolta, että en näe yleisöä. Eikä myöskään yleisö nähnyt minua vaan kuuli pelkästään ääneni, koska ei saatu videoyhteyttä toimimaan. Mutta kyllä siihen sitten tottui, ja yleensä ottaen etäesiintyminen oli kiva kokemus.