Elämää pienkustantajan kirjailijana

Minulla oli pitkästä aikaa kirjailijahaastattelu. Tämä haastattelu tulee Spiniin, Turun Science Fiction Seuran lehteen. Aiheena on suomalaisen spefin pien- ja omakustantaminen, juttuun siis haastateltiin useampaa muutakin. Päätin kirjoittaa myös blogiin hieman ajatuksiani aiheesta. 

Oli osittain sattumaa, että päädyin Tornin kirjailijaksi. Lähetin Dionnen tyttöjen käsikirjoituksen useammalle kustantajalle, mutta nimenomaan Torni näytti vihreää valoa. Salaisuuksia Delobriandissa tarjosin ensin vain Tornille, koska ajattelin sen olevan loogista, että sama kustantaja julkaisisi itsenäisen jatko-osan. Ajattelin, että tarjoan käsistä vasta sitten muille, jos Torni ei huoli sitä, mutta sain myönteisen vastauksen jo kahdessa viikossa. 

Pienissä kustantamoissa on monia hyviä puolia. Toki minulla on omakohtaista kokemusta vain Tornista, mutta kirjailijakeskusteluja seuratessani olen saanut sellaisen käsityksen, että pienillä kustantamoilla on yleensä ottaen lyhyemmät odotusajat kuin isoilla. Pienkustantamon kirjailijana  ehkä pääsee myös vaikuttamaan enemmän kirjaansa liittyviin asioihin. Ainakin itse olen saanut olla vahvasti mukana kansikuvan suunnittelussa, ja olen myös päässyt/joutunut tekemään itse takakansitekstit molempiin kirjoihini. Usein pienkustantamot myös tarttuvat rohkeammin ns. valtavirrasta poikkeavan kirjallisuuden kustantamiseen. Esimerkiksi Tornin julkaisuohjelma on ollut varsin monipuolinen, romaanien lisäksi myös pari runo- ja novellikokoelmaa. Osuuskumma - johon en itse kuulu, mutta kustantamon kuulumisia tulee seurattua, koska useampi kaverini ja tuttavani on toiminnassa mukana - puolestaan on julkaissut tosi paljon spefinovelliantologioita.

Kääntöpuolena on se, että pienkustantamon kirjailijana sitä on vähän varjossa. Isot kustantamot pystyvät panostamaan enemmän kirjojensa markkinointiin, mistä johtuen kirjoilla on yleensä huomattavasti isommat myyntiluvut. Se ei sinänsä haittaa minua, koska en minä tätä rahasta tee vaan rakkaudesta, ja minulla on kuukausipalkkainen työ, josta myös pidän. Kirjojeni tietynlainen näkymättömyys sen sijaan on välillä harmittanut. Isojen kustantamojen kirjat saavat yleensä aina enemmän mediahuomiota ja sen seurauksena enemmän lukijoita ja arvioita. Pienkustantamojen kirjat pääsevät kivijalkakirjakauppoihin vain harvoin, jos lainkaan. Kirjastotilauksia tehdään paljon enemmän isojen kustantamojen kirjoista. (Esimerkiksi Salaisuuksia Delobriandissa on tilattu Pirkanmaan kirjastoihin yhteensä viisi kappaletta, ison kustantamon kirjoilla määrä voi olla kymmenkertainen). Kotipaikkakunnan kirjastoon kyllä saa kirjansa, mutta muista ei voi olla varma, ja ylipäänsä oman kirjansa etua joutuu ajamaan enemmän. Olen bongannut netissä välillä kirjalistoja, joista on kokonaan sivuutettu sekä omani että monia muitakin pienkustantamojen kirjoja, vaikka ne kuuluisivat kohderyhmään. Kaiken kukkuraksi olen törmännyt myös sellaiseen todella ärsyttävään asenteeseen - en tosin onneksi henkilökohtaisesti - että kirjojen laatu on kustantamon koosta kiinni, eli pienkustantamoilla ei voi olla hyvää kirjallisuutta. 

Olen saanut kirjoistani myös paljon hyvää palautetta ja positiivista huomiota. Olen kiitollinen siitä, ja tiesin kyllä ennestään pienkustantamojen realiteetit. Ja tietysti itse kirjoittaminen on tärkeintä. Joskus tämä marginaalissa oleminen silti nyppii ja saa aikaan kateuden tunteita.

Nyt kun haastatteluun osallistuessani olin aktiivisesti ajatellut näitä, minua ilahdutti aivan erityisesti, kun kirjailijakollegani C.A. Nikander kirjoitti minulle antamassaan palautteessa Salaisuuksia Delobriandista: ”Tämäkin kirja oli niin hyvä, viihdyttävä ja palkitseva pakopaikka todellisuudesta, että se ansaitsisi hyllytilaa kaikista kirjastoista ja kirjakaupoista. Olen lukenut monia isojen kustantamojen kirjoja, jotka eivät ole tarjonneet tämänkaltaista elämystä mulle.”