sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Huonosti käyttäytyvät kustantamot

Olen pitänyt tähän asti itsestäänselvyytenä, että kustantamot vastaavat kaikille käsiksen lähettäneille. Että vaikka käsistä ei otettaisi tai edes harkittaisi julkaistavaksi, kirjoittaja saa vähintään ”Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi kustannusohjelmaamme.” -standardihylsyn. Jos hyvä tuuri käy, hylsyssä voi olla hieman sanallistakin palautetta mukana.

Eräässä Facebookin kirjoittajaryhmässä tuli kuitenkin puheeksi, että osa kustantamoista vastaa ainoastaan heille, joiden käsistä ainakin harkitaan julkaistavaksi. Koska olen edelleen kustantamokierroksella, tämä on minusta huolestuttavaa. Mutta ennen kaikkea se on tympeää ja huonoa käytöstä.

Lisäksi uudehko kirjoittajaystäväni kertoi  jutellessamme näistä, että eräs kustantamo, jolle minäkin olen tarjonnut Koivu ja pihlajaa, ei koskaan vastannut hänelle. Ja aikaa on kulunut jo yli vuosi, joten tuskin vastausta enää tulee. Hän laittoi myöhemmin sähköpostilla vielä kahdesti ”olettekohan saaneet käsikseni” tiedustelun, mutta edes näihin viesteihin ei vastattu mitään. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos ystäväni olisi rohkaistunut tiedustelemaan tätä puhelimitse, olisiko lyöty luuri korvaan.

Ymmärrän, että joskus yksittäiselle kirjoittajalle voi vaan unohtua vastata. Se on inhimillistä, kaikki tekevät joskus virheitä. Mutta jos kustantamon toimintamalli ja asenne on se, että ei hylsyistä tarvitse vaivautua ilmoittamaan, sellaista en kyllä arvosta yhtään. Kustannustoimittajat ovat varmasti kiireisiä, mutta standardihylsyn lähettäminen sähköpostitse ei vie minuuttia kauempaa. Jos tätäkään ei vaivauduta tekemään, se kertoo kunnioituksen puutteesta kirjailijaa, potentiaalista yhteistyökumppania kohtaan. Sillä vaikka tiettyä käsistä ei haluta julkaista, ko. kirjoittajan seuraava käsis voisi olla juuri se, mitä kustantamo on etsinyt. Mutta luulenpa, että moni ei halua lähettää enää uusia käsiksiä sellaisille kustantamoille, jotka eivät koskaan vastanneet. En minä ainakaan haluaisi.

Jos vastaaminen kaikille on ylivoimaisen vaikeaa, minusta tämän ilmoittaminen rehellisesti olisi vähintä, mitä kustantamo voi tehdä. Että kustantamon nettisivuilla sanottaisiin: ”Emme ilmoita erikseen hylsyistä. Jos meistä ei ole kuulunut x kuukauden sisällä mitään, se on merkki siitä, että emme ole hyväksyneet käsikirjoitustasi kustannusohjelmaamme.” Eräänlainen vastaus tämäkin olisi.

Minusta on kyllä myös tärkeää, että kirjailijat muistaisivat ilmoittaa kustantajille muuttuneista tilanteista. Eli siinä vaiheessa kun kustannussopimus on saatu yhdestä kustantamosta, kirjailijan pitäisi kertoa siitä niille kustantamoille, jotka eivät ole vielä vastanneet. On kaikkien etu, etteivät kustannustoimittajat käytä turhaan aikaansa sellaisten käsisten lukemiseen, joille on jo kustantaja löytynyt. 

perjantai 1. marraskuuta 2019

Syyskuulumisia

Syksyyn on mahtunut sekä iloa että pettymyksiä. Uudesta tarinasta lumoutumista ja maailmalle lähetetyn lapsen puolesta jännittämistä. Ja aivan upea ruska, josta tosin enää on vain rippeet jäljellä (oheinen kuva on muutaman viikon takaa). 

Tähänastinen syksyn hienoin uutinen on, että novellini Perjantaityttöystävä käännetään ruotsiksi. :D Se tulee Nysalor-kustannuksen julkaisemaan spefiantologiaan, jonka on tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020. Ensimmäinen tekstini ikinä, joka käännetään, ja hienoa että se kunnia osui juuri tällaiselle vähemmälle huomiolle jääneelle novellille, joka tavallaan saa nyt uuden elämän.  Olen myös ollut tosi otettu siitä, että mukaan kysyttiin minun novelliani, kun ajattelee, miten paljon hienoja spefinovelleja Suomessa julkaistaan. Käytännössä tämä ei vaatinut minulta kuin luvan antamista, itse käännöstyön tekee toki alan ammattilainen. Perjantaityttöystävä on julkaistu alun perin Ursula-lehdessä nro 1/2015, ja se on luettavissa ilmaiseksi tästä.

Koivu ja pihlajan kustantamokierros on edelleen vaiheessa. Hylsyjä on tippunut muutama lisää, osa ei ole vielä vastannut. Siitä olen ollut positiivisesti yllättynyt, että isotkin kustantamot (Gummerus ja Karisto) ovat vastanneet suht. ripeästi. Luulin aiemmin, että mitä isompi kustantamo sitä kauemmin vastauksia joutuu odottamaan, mutta ei se näköjään ole kustantamon koosta kiinni. 

Mutta kun puolentoista kuukauden sisällä on tullut neljä hylsyä, niin onhan se kirpaissut. Vaikka tiedän, että toivoa on yhä - enhän minä tarvitse kuin yhden myöntävän vastauksen. Ja tiedän, että jokainen hylsy on vain yksittäisen kustantamon ja/tai yhden ihmisen mielipide. Mutta silti aina hylsyn tullessa mieleni ovat vallanneet hetkeksi angstiajatukset: ”Entä jos kukaan ei enää koskaan halua julkaista minulta mitään? Entä jos en enää koskaan pysty kirjoittamaan mitään lähellekään yhtä hyvää kuin kaksi julkaistua kirjaani? Erehdyn vaan hetkellisesti kuvittelemaan moista rakastuessani työn alla olevaan tarinaani.” Kyllä nuo ajatukset menevät ohi - ja yritän niiden tullessa muistaa, että olen saanut Koivu ja pihlajasta rohkaisevaa palautetta esilukijoilta, ja yksi hylsyistäkin oli varsin kannustava - mutta en tykkää niistä yhtään. Ja miksi hylsyt tulevat niin usein perjantaisin?

Kävin myös kirjamessuilla sekä Turussa että Helsingissä, molemmissa ehdin viettää aikaa yhden messupäivän ja yhden illanvieton verran. Hieman pidemmälläkin kaavalla olisi voinut messuilla, mutta tänä vuonna oli näin. Muiden spefikirjoittajien tapaaminen oli jälleen parasta, nämä ihmiset ovat niin minun porukkaani. <3 

tiistai 24. syyskuuta 2019

Paluu tähän maailmaan

Olen kirjoittanut viimeisen kahdeksan vuoden aikana neljä romaanikäsistä - ihka ensimmäisen pöytälaatikkoon jääneen romaanikäsikseni, Dionnen tytöt, Salaisuuksia Delobriandissa sekä parhaillaan kustantamokierroksella olevan käsikseni - jotka kaikki ovat sijoittuneet suljettuun fantasiamaailmaan. Nyt minulla on pitkästä aikaa työn alla käsiksenalku, joka sijoittuu tähän maailmaan, vieläpä Tampereelle. Siinäkin on kyllä spefielementti, koska enhän minä nyt ilman osaa olla.

Minusta on tuntunut virkistävältä kirjoittaa vaihteeksi tähän aikaan ja tuttuun ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Kirjoittaminen on myös tuntunut siinä mielessä ihanan helpolta, että kaikkea ei tarvitse keksiä itse, vaan voin käyttää kohtauksissa tuttuja paikkoja: puistoja, kahviloita, baareja jne. Ja mikä vielä hauskempaa, voin hyödyntää kaikkia nykymaailman ilmiöitä. Nyt hahmoni voivat esim. tehdä Facebook-päivityksiä ja lähetellä WhatsApp-viestejä. He voivat jutella ajankohtaisista ilmiöistä, julkkiksista jne. Fantasiamaailmoista kirjoittaessa ei voi tehdä mitään tällaista.

Välillä minua kuitenkin mietityttää, että mitä jos kirjoitan käsikseen mukaan jonkin ajankohtaisen ilmiön, ja sitten jos tästä joskus tulee kirja, ko. ilmiö onkin jo ihan vanhentunut. Kirjan tekeminen on pitkä prosessi, joka voi kestää kokonaisuudessaan useamman vuoden. (Tiedän, että jotkut pystyvät kirjoittamaan romaanikäsiksen ensimmäisestä ideasta kustantajille lähetettävään versioon muutamassa kuukaudessa, ja ovat saaneet julkaistuakin näin syntyneen kirjan. Mutta minä en ole sellainen kirjailija. Tarinani kypsyvät hitaasti, ja kirjoitusprojektini menevät lomittain. Enkä kirjoita päätoimisesti, vaan minulla on myös antoisa ”leipätyö” Ja vaikka itse kirjoittaminen sujuisi tosi nopeaan tahtiin, kirjan valmistumiseen voi silti mennä parikin vuotta siitä hetkestä, kun käsis on lähetetty kustantamokierrokselle. Varsinkin isoilla kustantamoilla julkaisuaikataulut on usein buukattu jo pitkälle ennakkoon.) Tai jos kirjoitan jostain paikasta, jota ei ole enää olemassa kirjan ilmestymisen aikaan. Minulle kävi jo nyt niin, että kirjoitin erään kohtauksen tapahtumapaikaksi erään paikallisen baarin, ja melkein saman tien kuulin, että ko. baari on lopettanut toimintansa. Kuvitteellisista fantasiamaailmoista kirjoittaessa eteen ei tule tällaista ongelmaa.

Nyt on joka tapauksessa aika nauttia uudesta matkasta uusien hahmojen parissa. :)

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Kustantamokierroksella

Nyt on se aika kirjailijaelämästä, jolloin sähköpostin avaaminen aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä. Romaanikäsikseni Koivu ja pihlaja lähti viikko sitten kustantamokierrokselle. :)

Yritän löytää tälle käsikselle uuden kustantajan. Tornin kanssa on ollut liikaa kaikenlaista kädettämistä, ja omien harmitusteni lisäksi kuulin alkukesästä sen verran arveluttavia uutisia kustantajan toiminnasta, etten tahdo enää jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan. Olen toki aina kiitollinen Tornille siitä, että se julkaisi kaksi ensimmäistä kirjaani, josta on seurannut paljon hienoja kokemuksia. Mutta nyt on tuntunut jo pidemmän aikaa siltä, että on aika lähteä uppoavasta laivasta.

Kun nyt siis tarjosin käsistä ”vieraille” kustantajille, olo tuntuu vähän kuin ensikertalaiselta, ja  toki tämä jännittää. Sain jo perjantaina ensimmäisen vastauksen. Se oli hylsy kera muutaman lauseen palautteen, mutta varsin kannustava ja myös kehuja sisältävä. Oli yllättävän nopeaa toimintaa siihen nähden, että ko. kustantamo kertoo omilla nettisivuillaan, että vastauksen saa 1-3 KUUKAUDESSA.

Yleensä ottaen olen sitä mieltä, että kustantajien vastausten odottelu on julmin vaihe kirjailijuudessa, ja hyppäisin oikein mielelläni tämän vaiheen yli. Ehkä hermostuttavinta on se, etten voi yhtään tietää, kauanko joudun odottelemaan epätietoisuudessa. Jos vertaan tätä työnhakuun, niin työttömänä työnhakijana oleminen on hanurista (onneksi ei ole tarvinnut olla enää moneen vuoteen), mutta tiettyä työpaikkaa hakiessani olen tiennyt ainakin suunnilleen aikarajan, mihin mennessä valinta tehdään, eikä siinä yleensä mene muutamaa viikkoa kauempaa hakujan päättymisen jälkeen. Mutta kustantajilta voi todistettavasti saada vastauksen viidessä päivässä, ja olen kuullut, että jotkut ovat joutuneet odottamaan vastausta vuoden ja kauemminkin. Tosin näin pitkät odotusajat lienevät melkoisen harvinaisia. 

Kuitenkin olen huomannut, että ainakaan toistaiseksi minua ei ole jännittänyt ihan niin paljon kuin odottaessani vastausta Salaisuuksia Delobriandista. Varmaan se auttaa asiaa, että nyt minulla on monta verkkoa vedessä, Salaisuuksia Delobriandissahan tarjosin vain Tornille, koska kyseessä on itsenäinen jatko-osa. Olen kyllä varautunut siihen, että tällä matkalla voi vielä tulla kaikenlaisia panikointeja ja tunnetiloja. 

Tein Koivu ja pihlajan kanssa henkilökohtaisen pituusennätyksen. :) Kyseessä ei toki nytkään ole mikään tiiliskivi, en minä semmoisia osaa kirjoittaa. Oman sanamääräennätyksen ylittäminen tuntuu joka tapauksessa kivalta, vaikkei tarinan pituus tietty mikään itseisarvo ole. 

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Finncon

Vuoden suurin ja paras spefikirjallisuustapahtuma Finncon on ensi viikonloppuna Jyväskylässä. Olen mukana tällaisessa paneelissa:

Romantiikka — rehtiä viihdettä vai glitterverho vakavien yhteiskunnallisten aiheiden estradilla?
(L302, lauantai klo 13-14)
Maria Carole, Liliana Lento, J.S. Meresmaa (pj), Terhi Tarkiainen
Miksi romantiikalla on niin huono kaiku? Entä miksi kirjailijat haluavat siitä huolimatta kirjoittaa sitä? Mikä sija pehmeillä arvoilla on spefissä?

Esiintymisiä on tämän vuoden Finnconissa vain tuo yksi, mutta olen paikalla perjantaista sunnuntaihin, sillä tiedossa on paljon mielenkiintoista ohjelmaa, ks. https://2019.finncon.org Myös Finnconin sosiaalinen puoli on aina ollut minulle vähintään yhtä tärkeää. Tiedossa on nytkin kahdet julkkaribileet hyvässä seurassa. :)

perjantai 31. toukokuuta 2019

Esiintyminen Joktoconissa

Minulla on pitkästä aikaa kirjailijaesiintyminen Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämässä Joktoconissa. 

”Joktocon on taas täällä! Suomen taatusti pienin ja herttaisin kirjallisuustapahtuma Joktocon järjestetään tänä vuonna la 8.6.2019. Paikkana on tälläkin kertaa Pirkkalaiskirjailijoiden toimitila Tampereella osoitteessa Sammonkatu 2. Virallinen ohjelma sijoittuu ajalle klo 12-16, minkä jälkeen luvassa vapaata seurustelua ja mahdollisuus omakustanteiseen ruokailuun.

Ohjelma
Luento: Rakennepuuroon hukkuneet — Miten pitää yllä dramaattinen jännite rakenteen keinojen avulla (Solina Riekkola ja Reetta Vuokko-Syrjänen)
Kahvia ja vapaata keskustelua
Katri Alatalon uutuusteoksen Ikuisesti, Siskoni -julkistamistilaisuus
Paneeli: Miten ideat syntyvät? – panelisteina Liliana Lento, Anni Nupponen ja Reetta Vuokko-Syrjänen, haastettelijana Teemu Korpijärvi

Tervetuloa kaikki tapaamaan niin uusia kuin vanhoja tuttavuuksia!”

Mainitut jatkot ovat ravintola Kivenheitossa, joka on melkein vastapäätä tuota Pirkkalaiskirjailijoiden toimitilaa. 

Esiinnyin Joktoconissa myös viime vuonna, ja minulle jäi tapahtumasta tosi hyvät fiilikset. Toki sillä on osuutta asiaan, että mielessäni Joktocon ja Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyminen linkittyvät vahvasti yhteen, kun esittelin siellä viime vuonna uunituoretta kirjaa, jonka tekijänkappaleet olin saanut edellisenä päivänä. Mutta oli se muutenkin kiinnostava tapahtuma, ja seura oli hyvää.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Kahvilassa kirjoittaminen

Vaikka kahvilassa kirjoittaminen on ollut minusta ajatuksena idyllinen, luulin, etten itse kuitenkaan pystyisi kirjoittamaan kahvilaympäristössä. Kokeilin eräänä kuumana kesänä kirjoittamista taloyhtiön pihakeinussa - omaa pihaa minulla ei ole, koska asun kerrostalossa - mutta luovuin siitä nopeasti, koska ohikulkijat häiritsivät jatkuvasti keskittymistäni, etenkin selän takaa kulkevat ihmiset. Vaikka toki järjellä ajatellen tiesin, että ei kukaan tule olkani yli kurkkimaan, silti tuntui epämukavalta.

Minun ei ole tarvinnut olla kirjoittaessani täysin yksin, ja olemme pitäneet joskus kirjoitusiltamia hyvän ystäväni kanssa. Näiden iltamien paras anti on kyllä ollut kirjoittamisesta puhuminen ja keskeneräisten tarinoiden juonikuvioiden pohtiminen, mutta olen minä todistettavasti saanut kirjoitettuakin iltamissamme. Joka tapauksessa luulin, ettei minusta olisi kirjoittamaan julkisilla paikoilla, koska ”ylimääräiset” ihmiset ovat silloin häiritseviä.


Viime kesänä päätin kuitenkin kokeilla ilmastoidussa kahvilassa kirjoittamista, kun oli tarve paeta asuntoni kuumuutta. Enimmäkseen pidän helteistä, mutta +30 asteen sisälämpötila ei ole kiva asia. Ilokseni huomasin, että kahvilakirjoittaminen sujui hyvin. Nyt olen paennut seinänaapurissa olevan putkiremontin melua ja ottanut käyttöön viime kesältä tutun ja hyväksi havaitun kirjoituskahvilan, Stockmannin yhteydessä olevan Roberts Coffeen. Teen leipätyössäni kolmen päivän työviikkoa, joten olen kahtena arkipäivänä kotona remonttiaikaan.

Minulle hyvän kirjoituskahvilan tärkein ominaisuus on se, että siellä on sopivan väljää. Ettei kahvilasta ole painetta lähteä pois puolen tunnin jälkeen. Ja että pääsen istumaan selkä seinää vasten ja mieluiten vielä niin, ettei ihan naapuripöydässä istu ketään. Nurkkapöydät ovat parhaita. Toisaalta liiallinen väljyyskään ei ole hyvä. Kirjoitin kerran viime kesänä Kuparitalon Vohvelikahvilassa niin, ettei siellä ollut ko. hetkellä ketään muuta asiakasta. Sekin oli jotenkin häiritsevää, kun tuntui siltä, että tarjoilijan huomio kiinnittyy liiaksi minuun ja kirjoittamiseeni (luultavasti tämäkin tunne oli vain oman pääni sisällä). Hyvä ilmastointi on myös tärkeää kesäkuumalla, mutta tällä hetkellä kelit ovat vielä sen verran viileitä, ettei ilmastoinnilla ole niin merkitystä.

Kyllä oma koti on edelleen minulle paras paikka kirjoittaa, mutta on ollut mukavaa todeta, että sopivissa olosuhteissa pystyn mainiosti kirjoittamaan myös kahvilassa. Ja nykyään koen aina lämpimän ailahduksen, kun kuljen ko. Roberts Coffeen ohi, että tuossa on minun kirjoituskahvilani.

Mites te blogini lukijat, oletteko kirjoittaneet kahviloissa?