perjantai 31. toukokuuta 2019

Esiintyminen Joktoconissa

Minulla on pitkästä aikaa kirjailijaesiintyminen Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämässä Joktoconissa. 

”Joktocon on taas täällä! Suomen taatusti pienin ja herttaisin kirjallisuustapahtuma Joktocon järjestetään tänä vuonna la 8.6.2019. Paikkana on tälläkin kertaa Pirkkalaiskirjailijoiden toimitila Tampereella osoitteessa Sammonkatu 2. Virallinen ohjelma sijoittuu ajalle klo 12-16, minkä jälkeen luvassa vapaata seurustelua ja mahdollisuus omakustanteiseen ruokailuun.

Ohjelma
Luento: Rakennepuuroon hukkuneet — Miten pitää yllä dramaattinen jännite rakenteen keinojen avulla (Solina Riekkola ja Reetta Vuokko-Syrjänen)
Kahvia ja vapaata keskustelua
Katri Alatalon uutuusteoksen Ikuisesti, Siskoni -julkistamistilaisuus
Paneeli: Miten ideat syntyvät? – panelisteina Liliana Lento, Anni Nupponen ja Reetta Vuokko-Syrjänen, haastettelijana Teemu Korpijärvi

Tervetuloa kaikki tapaamaan niin uusia kuin vanhoja tuttavuuksia!”

Mainitut jatkot ovat ravintola Kivenheitossa, joka on melkein vastapäätä tuota Pirkkalaiskirjailijoiden toimitilaa. 

Esiinnyin Joktoconissa myös viime vuonna, ja minulle jäi tapahtumasta tosi hyvät fiilikset. Toki sillä on osuutta asiaan, että mielessäni Joktocon ja Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyminen linkittyvät vahvasti yhteen, kun esittelin siellä viime vuonna uunituoretta kirjaa, jonka tekijänkappaleet olin saanut edellisenä päivänä. Mutta oli se muutenkin kiinnostava tapahtuma, ja seura oli hyvää.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Kahvilassa kirjoittaminen

Vaikka kahvilassa kirjoittaminen on ollut minusta ajatuksena idyllinen, luulin, etten itse kuitenkaan pystyisi kirjoittamaan kahvilaympäristössä. Kokeilin eräänä kuumana kesänä kirjoittamista taloyhtiön pihakeinussa - omaa pihaa minulla ei ole, koska asun kerrostalossa - mutta luovuin siitä nopeasti, koska ohikulkijat häiritsivät jatkuvasti keskittymistäni, etenkin selän takaa kulkevat ihmiset. Vaikka toki järjellä ajatellen tiesin, että ei kukaan tule olkani yli kurkkimaan, silti tuntui epämukavalta.

Minun ei ole tarvinnut olla kirjoittaessani täysin yksin, ja olemme pitäneet joskus kirjoitusiltamia hyvän ystäväni kanssa. Näiden iltamien paras anti on kyllä ollut kirjoittamisesta puhuminen ja keskeneräisten tarinoiden juonikuvioiden pohtiminen, mutta olen minä todistettavasti saanut kirjoitettuakin iltamissamme. Joka tapauksessa luulin, ettei minusta olisi kirjoittamaan julkisilla paikoilla, koska ”ylimääräiset” ihmiset ovat silloin häiritseviä.


Viime kesänä päätin kuitenkin kokeilla ilmastoidussa kahvilassa kirjoittamista, kun oli tarve paeta asuntoni kuumuutta. Enimmäkseen pidän helteistä, mutta +30 asteen sisälämpötila ei ole kiva asia. Ilokseni huomasin, että kahvilakirjoittaminen sujui hyvin. Nyt olen paennut seinänaapurissa olevan putkiremontin melua ja ottanut käyttöön viime kesältä tutun ja hyväksi havaitun kirjoituskahvilan, Stockmannin yhteydessä olevan Roberts Coffeen. Teen leipätyössäni kolmen päivän työviikkoa, joten olen kahtena arkipäivänä kotona remonttiaikaan.

Minulle hyvän kirjoituskahvilan tärkein ominaisuus on se, että siellä on sopivan väljää. Ettei kahvilasta ole painetta lähteä pois puolen tunnin jälkeen. Ja että pääsen istumaan selkä seinää vasten ja mieluiten vielä niin, ettei ihan naapuripöydässä istu ketään. Nurkkapöydät ovat parhaita. Toisaalta liiallinen väljyyskään ei ole hyvä. Kirjoitin kerran viime kesänä Kuparitalon Vohvelikahvilassa niin, ettei siellä ollut ko. hetkellä ketään muuta asiakasta. Sekin oli jotenkin häiritsevää, kun tuntui siltä, että tarjoilijan huomio kiinnittyy liiaksi minuun ja kirjoittamiseeni (luultavasti tämäkin tunne oli vain oman pääni sisällä). Hyvä ilmastointi on myös tärkeää kesäkuumalla, mutta tällä hetkellä kelit ovat vielä sen verran viileitä, ettei ilmastoinnilla ole niin merkitystä.

Kyllä oma koti on edelleen minulle paras paikka kirjoittaa, mutta on ollut mukavaa todeta, että sopivissa olosuhteissa pystyn mainiosti kirjoittamaan myös kahvilassa. Ja nykyään koen aina lämpimän ailahduksen, kun kuljen ko. Roberts Coffeen ohi, että tuossa on minun kirjoituskahvilani.

Mites te blogini lukijat, oletteko kirjoittaneet kahviloissa?

torstai 28. maaliskuuta 2019

Kirjakauppaärtymys

Facebookin kirjoittajaryhmässä oli pohdintaa kirjan julkaisuajankohdasta, onko kevät vai syksy parempi. Eräs ison kustantamon esikoiskirjailija kommentoi ko. keskustelussa, että hänen kirjansa julkaisu päätettiin siirtää syksystä kevääseen, koska kustantamolle oli tullut kirjakaupoilta viestiä, että kevääseen ja erityisesti alkuvuoteen saisi olla tarjolla enemmän kirjoja. 

Minä näin punaista  lukiessani tuon. Sillä kirjoja olisi kyllä tarjolla paljon paljon enemmän kaikkina vuodenaikoina. Mutta eipä kivijalkakirjakaupat muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta huoli pienten kustantajien kirjoja, itse kustannetuista puhumattakaan. Ja olen kuullut, etteivät keskisuurten kustantamojenkaan kirjat välttämättä kelpaa.

Olen toki tiennyt jo pitkään, että kivijalkakirjakaupat pitävät ovensa suljettuna suurelta osalta kirjoista. Mutta se suututtaa, että samaan aikaan ne ovat huolissaan, ettei keväisin ole tarpeeksi tarjontaa. Todellakin olisi, jos kelpaisi!

Ja sitten mediassa on toitotettu jo vuosia miten kirjojen myynti laskee. Useimmiten tästä syytetään somea, Netflixiä, pelejä yms. vapaa-ajan vietosta kilpailevia asioita. Kai ne ovat osasyy, mutta uskon, että kirjoja kyllä myytäisiin enemmän, jos niitä olisi enemmän saatavilla kivijalkakaupoissa. 

Onhan toki nettikaupat. Mutta netissä kirjoja ei voi hypistellä eikä selailla. Ja asiakkaat kai harvemmin piipahtavat nettikauppoihin tyyliin: puoli tuntia ylimääräistä aikaa, poikkeanpa kirjakaupassa, oho ostinkin kirjan tai kaksi. On myös asiakkaita, esim. vanhuksia, jotka eivät käytä nettiä lainkaan. Täytyy tunnustaa, että minunkin kirjaostoksistani suurin osa on kivijalkakirjakaupoista. Ostan netistä kirjoja silloin, kun kyseessä on tuttu kirjailija, tai olen muuten kiinnostunut ko. kirjasta JA tiedän, että luultavimmin sitä on myynnissä vain netissä. Mutta kaikki herätekirjaostokseni ovat kivijalkakaupoista. 

Ja kyllä, tässä jurputuksessani on myös omat lehmät ojassa. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Palautteiden sulattelua ja editointia

Viime viikot ovat menneet sulatellessa esilukijoiden palautteita Koivu ja pihlajasta. Ja olen minä jo vähän uuttakin versiota kirjoittanut. Koska tavoitteenani on löytää tulevalle kirjalle uusi kustantaja, en ikinä uskaltaisi lähettää kustantamokierrokselle käsistä, jonka pelkästään omat silmäni ovat nähneet. Jotenkin sitä silti välillä erehtyy luulemaan, että kun olen saanut jo kaksi kirjaa julkaistua, osaisin kirjoittaa heti mahdollisimman valmiin käsiksen. Eipä se niin mennyt. Onneksi on esilukijoita, te olette korvaamattomia. <3 

Palaute on ollut moninaista. Jotkut kohdat ovat kirpaisseet ja saaneet minut hetkeksi ajattelemaan, että en vaan osaa, ei tästä tule ikinä niin hyvää kuin aiemmista kirjoista. Kunnes olen muistanut, että  vasta itse näkemäni versiot ovat ennenkin olleet kaukana valmiista. Aika vaan on jossain määrin kullannut muistoja. Onneksi palautteissa on ollut myös asioita, jotka ovat saaneet minut kehräämään tyytyväisyydestä. Olen saanut myös ideoita joihinkin uusiin kohtauksiin, joita olen ryhtynyt silmät säteillen kirjoittamaan. Ja ahaa-elämyksiä, että näinhän tämä kohta kannattaa kirjoittaa eikä noin. Edelliseen liittyen vähän myös hämmästelyä, että miten ihmeessä en tajunnut tätä ennen kuin joku sen minulle kertoi? Omalle tekstilleen voi tosiaan tulla sokeaksi. 

Kun esilukijoita on neljä, lienee väistämätöntä, että joihinkin asioihin tulee vastakkaisia näkemyksiä. Silloin kirjailijan täytyy kuunnella omaa intuitiotaan. On kyllä jännä, miten eri tavoin (esi)lukijat voivat joskus nähdä tietyt asiat tekstissä ja kokea tietyt hahmot. Ja myös kovin kiehtovaa. 


torstai 10. tammikuuta 2019

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Terapiakirjoittamisesta puhutaan paljon. Voidaan sanoa, että luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen välinen ero on veteen piirretty viiva. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittamisen olevan heille terapiaa, jonka avulla he ovat käyneet läpi vaikeita asioita elämässään. Vaikka kirjallisuutta ajatellaankin ensisijaisesti taidemuotona, se ei estä kirjaa olemasta yksilön näkökulmasta terapeuttinen, muutosta tai kasvua edistävä. 

Vaikka oman elämäni tapahtumat toki aina vaikuttavat jossain määrin fiktion kirjoittamiseeni, minulle päiväkirjan kirjoittaminen on sitä terapiakirjoittamista. Olen pitänyt päiväkirjoja jo yli 20 vuotta, enkä osaisi olla ilman. Nuorena kirjoitin käsin, sittemmin päiväkirja siirtyi tekstitiedostoksi tietokoneelle. En kirjoita päivittäin vaan silloin, kun siltä tuntuu, keskimäärin ehkä 1-2 kertaa viikossa. 

Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle tärkeä keino järjestellä ajatuksiani ja purkaa mieltä painavia asioita. Joskus huomaan miltei fyysisesti, miten olo kevenee, kun olen saanut kirjoitettua jonkun mieltä painavan tai muuten mietityttävän asian ulos itsestäni. Eivätkä päiväkirjani ole todellakaan tarkoitettu kenenkään muun kuin minun silmilleni. 

Vanhoissa päiväkirjoissa on myös se hyvä puoli, että niitä lukemalla voin tarkistaa, miten olen oikeasti kokenut tietyn tapahtuman/tilanteen. Sillä olen huomannut, että usein aika joko kultaa tai synkistää muistoja. Toisinaan päiväkirjoissa tulee pohdittua myös suunnitteilla ja työn alla oleviin tarinoihin liittyviä asioita. Mitään erillistä kirjoituspäiväkirjaa minulla ei kuitenkaan ole, vaan kirjoituspohdinnat ovat muun elämän pohdintojen seassa.

Kuitenkin myös fiktion kirjoittamisessa on minulle terapeuttisia elementtejä. Kun uppoudun tarinani maailmaan, olen suojassa kaikilta stressin- ja huolenaiheiltani, ja samalla tunnen olevani niin mukana, niin elossa. Kirjoitussession jälkeen minulla on useimmiten ihanan seesteinen olo. Olen myös huomannut olevani hyväntuulisempi ja voivani muutenkin paremmin, kun pääsen kirjoittamaan suht. säännöllisesti.

torstai 15. marraskuuta 2018

Kenelle kirjoitan

Uusi romaanikäsikseni, työnimeltään Koivu ja pihlaja, on nyt esilukijoilla. Vaikka olen julkaissut jo kaksi kirjaa, ja kaikki neljä esilukijaani ovat palautteenantajina hyväksi havaitsemiani, oli silti melkoisen jännittävää antaa käsis ensimmäistä kertaa muille luettavaksi. Ehkä tämä vaihe tuntuu aina vähän pelottavalta. 

Olin kommentoinut eräällä nettifoorumilla kahdeksan vuotta sitten, jolloin en ollut vielä julkaissut mitään: ”Palautetta omista teksteistä on toki aina kiva ja tärkeä saada, mutta ensisijaisesti kirjoitan itselleni.” Moni asia on muuttunut sen jälkeen, mutta pohjimmiltaan ei mikään. Toivon tosi paljon, että saisin lisää kustannussopimuksia, ja että kirjani löytäisivät lukijoita. Ja on edelleen ihan huippua tiedostaa, että kirjoittaminen ei ole enää vain minulle useimmiten maailman mukavinta hommaa, vaan voin antaa sillä myös elämyksiä muille. Pöytälaatikkokirjoittajavuosiini verrattuna editoin tekstejäni nykyään paljon enemmän, viilaan pilkkua ja mietin kaikkea muutakin kirjoitusteknistä: Miten sanon tämän mahdollisimman hyvin, onko tämä juonenkäänne tarpeeksi selkeästi kirjoitettu, kuvailenko tarpeeksi vai jaarittelenko kenties liikaa, onko sivuhenkilöitä liikaa jne? 

Silti kirjoitan yhä ennen kaikkea itselleni. En voisi lähteä kirjoittamaan miettien, mistä on ns. järkevää kirjoittaa, mikä olisi mahdollisimman myyvä aihe jne - ja harvassa taitavat ne kirjailijat olla, jotka näin tekevät. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa niistä ideoista, jotka jäävät kiehtomaan mieltäni, pyörimään päässäni ja saavat silmäni säteilemään. Ja päästäkseni uuden tarinan alkuun, minun täytyy hieman huijata itseäni, että voin kirjoittaa pelkästään itselleni, ei tätä ole pakko näyttää kenellekään, jos siltä tuntuu. Toki minulla on oikeastikin vapaus tehdä näin, mutta aina julkaisun halu kuitenkin voittaa. Jossain vaiheessa alkaa tuntua vahvasti siltä, että tämä tarina on ehdottomasti ansainnut mahdollisuuden päästä muiden luettavaksi.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

E-kirja ja muita syyskuulumisia

Nyt Salaisuuksia Delobriandissa on saatavilla myös e-kirjana Elisa Kirjasta. :) Jo oli aikakin. Se on Tornin ensimmäinen teos, josta on tehty e-kirja. Syksyn aikana on tulossa muitakin. 

Kävin perjantaina Turun kirjamessuilla. Erityisen kiinnostavaa oli päästä kuulemaan Vilja Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen haastattelu heidän yhdessä kirjoittamastaan Emilia Kentistä, joka on jatkoa L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjalle. Runotyttö-kirjat ovat olleet minulle erityisen tärkeitä kirjoja, ja lukiessani Emilia Kentin minusta oli ihanaa, että sain palata tuttujen rakkaiden hahmojen pariin ja kuitenkin lukea uutta tarinaa. Oli mielenkiintoista kuulla myös Emilia Lehtisen tulevasta (joulukuussa ilmestyy) äänikirjasarjasta Unissa lentämisen opas. Itselläni ei tosin ole varsinaisesti tarvetta tuollaisella oppaalle, koska olen nähnyt lentämisunia aina - nykyään tosin valitettavan harvoin - mutta aivan ihana kirjan aihe. <3  Kirjamessuilla oli minuun samanlainen vaikutus kuin ennenkin, eli on kovasti kirjoitusintoa ja tuntuu myös siltä, että maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja ja liian vähän aikaa. 

Salaisuuksia Delobriandista on tullut niukemmin palautetta kuin Dionnen tytöistä. Esikoisromaanit saavat usein eniten huomiota. Itsenäisissäkin jatko-osissa on kirjailijalle myös se riski, että jos lukija ei pidä tarpeeksi ensimmäisestä kirjasta, hän tuskin tarttuu toiseen kirjaan. Minullekin on käynyt monen kirjasarjan kanssa niin, että luen ensimmäisen osan, ja se on mielestäni ihan hyvä, mutta en kuitenkaan innostu kirjan hahmoista ja maailmasta niin paljon, että lukisin koskaan toista osaa. Toki on myös kirjasarjoja, joiden jokaista osaa olen odottanut kieli pitkällä. 

Saamani palaute on kuitenkin ollut ilahduttavan hyvää. Vaikka molemmat kirjani ovat tietysti minulle rakkaita, kirjoitusprosessin aikana Salaisuuksia Delobriandissa tuntui välillä olevan Dionnen tyttöjen varjossa. Mietin usein, saanko tästä nyt ollenkaan yhtä hyvää ja jännää kuin Dionnen tytöistä. En tiedä, ovatko tällaiset epävarmuuden tunteet ihan tyypillisiä jatko-osaa kirjoittaville. Siksipä sydäntäni on hivellyt aivan erityisesti, kun jo useampi molemmat kirjat lukenut henkilö on kommentoinut, että Salaisuuksia Delobriandissa on entistä parempi, sujuvammin kirjoitettu ja hahmot vielä elävämpiä. Tällainen palaute todellakin kannustaa kirjoittamaan lisää. :) 

Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyminen toi myös lisää huomiota Dionnen tytöille, ja kesällä sain siitä palautetta pitkästä aikaa. Eräs uusi tuttavuus luki ensin Salaisuuksia Delobriandissa ja sitten vasta Dionnen tytöt. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, millainen lukukokemus oli lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä. Ja Helena Seppälä kirjoitti yhteisbloggauksen molemmista kirjoistani. 

Niinä hetkinä kun olen saanut lukijapalautetta, olen palannut hetkeksi keijumaailmaan. Muuten kirjoitusajatukseni ovat olleet tekeillään olevassa käsiksessä. Sekin on romanttista fantasiaa, mutta maailma on eri ja muistuttaa 1800-luvun lopun/1900-luvun alun maailmaa. Tarinassa esim. pidetään yhteyttä kirjeitse ja liikutaan pääasiassa hevosvaunuilla, muutamia autojakin jo näkyy katukuvassa. Lisäksi tarinassa on ihmisiä, joilla on erityinen suhde puihin.