keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Dionnen tytöt on jo 1-vuotias

Tasan vuosi sitten hartaasti odotettu kirjalähetys saapui, ja näin Dionnen tytöt ensimmäisen kerran valmiina kirjana. Esikoiseni näki päivänvalon vuoden kauneimpaan aikaan. 

Nyt vuotta myöhemmin ilahdun edelleen kovasti aina, kun joku kertoo lukeneensa Dionnen tytöt. Aivan erityisesti minua on ilahduttanut saada palautetta kirjasta tuntemattomilta, ja kun olen todennut kirjan olevan lainassa kirjastosta jollakin sellaisella paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Se on minulle aina kiehtova merkki siitä, että Dionnen tytöillä tosiaan on oma, minusta riippumaton elämänsä. 

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut myös joitakin pettymyksiä. Hyvästä palautteesta huolimatta kirjaa on myyty aika nihkeästi. Olinhan minä aiemminkin tiedostanut eläväni tietyssä kuplassa Dionnen tyttöjen suhteen. Että vaikka minulle esikoiskirjailijana kaikki kirjasta saatu huomio on tietty tuntunut henkilökohtaisesti isolta jutulta, niin suurin osa ihmisistä on tuskin ikinä kuullutkaan Dionnen tytöistä, saati lukenut sitä. Ja taatusti on myös heitä, jotka saavat tietää kirjasta, toteavat, ettei kiinnosta ja unohtavat sen olemassaolon saman tien. Ihan niin kuin minullekin käy monen kirjan suhteen. Tieto nihkeästä myynnistä sai silti aikaan tuon kuplan osittaisen särkymisen, koska olin nyt kuitenkin haaveillut hieman isommista myyntiluvuista. Toki asiat pitää suhteuttaa siihen, että kustantamoni on pieni, ja pienkustantamojen kirjat harvemmin yltävät isompiin myyntilukuihin. Ja iloita jokaisesta ostetusta kirjasta, kirjastolainasta ja lukijapalautteesta. 

Vuosi sitten hymy oli herkässä. :)

Minulle tuli yllätyksenä myös se, että voin pettyä asioista, joista olen ollut tietoinen jo ennestään. Kyllähän minä tiesin saadessani kustannussopimuksen ja jo kauan ennen sitä, että pienen kustantamon kirjat eivät hevillä pääse myyntiin kivijalkakirjakauppoihin, eivät ainakaan Suomalaiseen kirjakauppaan. Silti viime kesänä kirjakaupoissa käydessä vähän kirpaisi huomata omin silmin, että Dionnen tytöt eivät olleet uutuuskirjojen joukossa. 

Välillä on tuntunut hieman rasittavaltakin, että olen elänyt niin tunteiden vuoristorataa Dionnen tyttöihin liittyvien uutisten suhteen: joko olen ilahtunut älyttömästi tai sitten pettynyt. En juuri koskaan ole ajatellut neutraalisti, että näinhän tämän kuuluukin mennä, tai juuri näin minä tämän ajattelinkin menevän. Tosin uskon edelleen, että esikoiskirjan kohdalla kaiken kokee vahvemmin. Ja se vasta kauheaa olisi ollut, jos kirjan julkaisu ja siihen liittyvät asiat eivät olisi tuntuneet miltään. Olen kuullut joillekin kirjailijoille käyneen näinkin. 

Vaikka vuosi 2016 oli kirjoittajaelämäni ehdottomasti merkityksellisin vuosi tähän mennessä, viime vuonna tuli kuitenkin kirjoitettua aika vähän. Kirjoitin kyllä jonkin verran, enhän minä nyt kokonaan ilman voi olla, mutta selvästi vähemmän kuin muutamana aikaisempana vuonna. Dionnen tyttöjen ilmestyessä olin niin täpinöissäni kaikesta uudesta ja jännästä: ensimmäisistä kirjailijaesiintymisistäni, saamistani lukijapalautteista jne, etten pystynyt kirjoittamaan uutta tekstiä. Lisäksi tilaa luovalta kirjoittamiselta vei myös ja etenkin se, että aloitin gradun teon tammikuussa 2016. Nyt gradu-urakka on onnellisesti selätetty, ja tämän vuoden puolella olenkin saanut taas kirjoitettua enemmän. 


tiistai 9. toukokuuta 2017

Aikuisten- vai nuortenkirja?

Dionnen tytöillä on kaksoisluokitus, eli kirja voi olla kirjastoissa sekä aikuisten että nuorten osastolla. Useimmissa kirjastoissa se tosin on aikuisten puolella, ja miellän myös itse Dionnen tytöt enemmän aikuisten kirjaksi. Halusin kuitenkin kirjalle kaksoisluokituksen, sillä pelkäsin hieman, että ilman sitä Dionnen tytöt saatettaisiin luokitella ainoastaan nuortenkirjaksi, jolloin se voisi jäädä monelta aikuiselta lukijalta löytämättä. Valitettavasti sellaista käsitystä näkee välillä edelleen, että fantasiakirja on automaattisesti nuortenkirja, koska eiväthän nyt aikuiset fantasiaa lue. Olen myös kuullut joillakin kirjailijoilla olevan sellaisiakin huonoja kokemuksia, että kustantaja on vaatinut ahtamaan fantasiakäsiksen nuortenkirjan muottiin, vaikka käsis olisi alun perin ollut selkeästi aikuisille kirjoitettu. 

Vaikka Dionnen tyttöjen kaksoisluokitus oli oma toiveeni, silti on tuntunut hieman hämmentävältä, että sama kirja on joissakin kirjastoissa nuorten puolella ja joissakin aikuisten puolella. Tai jopa samassa kirjastossa kummallakin puolella. Olen esimerkiksi bongannut lähikirjastossani yhden kappaleen Dionnen tyttöjä aikuisten ja toisen nuorten puolella. 

Parissa blogiarviossa Dionnen tyttöjen kohderyhmäksi on määritelty nuoret aikuiset. Voi hyvin olla, että kirja löytääkin eniten sen ikäisiä lukijoita, sillä Dionnen tyttöjen päähenkilötkin ovat nuoria aikuisia, 20 - 30 -vuotitaita. Vaikka kirjalla on todistettavasti ollut yli kuusikymppisiäkin lukijoita. Itse toki ilahdun kaikenikäisistä lukijoista (paitsi ihan lapsille en kyllä lähtisi Dionnen tyttöjä suosittelemaan aiheiden puolesta), mutta en koe itseäni nuortenkirjailijaksi. Olen kirjailija. Esikoiskirjailja. Fantasiakirjailija. Spefikirjailija. Mutta nuortenkirjailija ei ainakaan toistaiseksi oikein istu identiteettiini. Ja tämä ei millään muotoa tarkoita sitä, että pitäisin nuortenkirjallisuutta jotenkin vähempiarvoisena. En missään tapauksessa. 

Mietin, että ehkä koko aikuisten/nuortenkirjat jako on vähän keinotekoinen. Kun itse innostun jostakin kirjasta, en mieti enkä lukiessa välttämättä edes huomaa, kun tarina vie mukanaan kumpaan kategoriaan se kuuluu. Jos olisikin vain kirjoja ilman mitään ikäkausiluokitteluja, ja takakansitekstit ja kirja-arviot puhuisivat puolestaan. 


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jokainen teos on pääteos

Olen silloin tällöin kuullut/lukenut kirjailijoista, jotka pitävät tiettyä teosta pääteoksenaan. He ovat saattaneet mieltää ko. kirjan pääteokseksi jo silloin, kun he kirjoittaneet sitä tai vasta ideoineet. Tämä on minusta kiinnostava ilmiö, koska se on vastakkainen omalle kokemusmaailmalleni. Minun on vaikea kuvitella, että jos joskus 10 vuoden päästä olisin julkaissut useamman kirjan, olisin koko ajan ajatellut yhtä niistä pääteoksenani. 

Toki Dionnen tytöillä on minulle varmasti aina aivan erityinen tunnearvo, koska se on esikoiseni.  Joskus Dionnen tyttöjen katsominen saa vieläkin aikaan syvän onnentunteen, että tämä on MINUN, minä olen tosiaan kirjoittanut tämän. Oletan myös ainakin omalla kohdallani, että ensikertalaisena kaiken kirjan julkaisuun ja kirjasta saatuun huomioon liittyvän kokee vahvemmin. Mutta kirjoittaessa minulle on aina tärkein se käsis, jota olen työstämässä. Se on eniten iholla ja sydämellä. Koen tämän nykyiseen tarinaan rakastumisen tärkeänä kirjoittamiseni sujumisen kannalta. Romaanin kirjoittaminen on myös sen verran pitkä projekti, että luultavimmin motivaationi kärsisi, jos ajattelisin, että tämä on vain tällainen väliteos, ja sen parhaan/pääteoksen olen kirjoittanut jo aiemmin tai kirjoitan vasta joskus tulevaisuudessa. Lyhyitä novelleja saatan kirjoitella ns. välipalatarinoina ja/tai vain omaksi ilokseni, mutta jokainen romaanikäsis on minulle pääteos, rakkaudella työstetty. 

Vaikka ensimmäistä romaanikäsistäni ei ole julkaistu, ja kieltämättä se näyttäytyy minulle nykyään vähän harjoituskappaleena, jonka puutteet näen, myös se on yhä minulle tärkeä. Minulle oli aikoinaan iso onnistumisen elämys jo se, että sain kirjoitettua romaanimittaisen tekstin. Enkä ole unohtanut monia ko. tarinan kanssa koettuja hyviä hetkiä. Uskon, että se on ollut myös eduksi Dionnen tytöille, että olen kirjoittanut sitä ennen yhden ns. harjoituskäsiksen vieläpä samasta fantasiamaailmasta, eri hahmoilla vaan. 

Tiedä sitten, miten kävisi, jos useammasta julkaistusta kirjasta yksi menestyisi ylitse muiden. Sitä myytäisiin selvästi enemmän kuin muita, se saisi parhaat arvostelut, voittaisi jonkun kirjallisuuspalkinnon, ja ylipäänsä saisi eniten huomiota. Vaikuttaisikohan se tunteisiin niin, että sitä alkaisi jälkikäteen itsekin pitää pääteoksena?



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Editointia

Editoin parhaillaan Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä esilukijoilta saamieni palautteiden perusteella. Käsis lihoo väistämättä jonkin verran, sillä uuteen versioon tulee kaksi uutta lukua. Lisäksi on ennestään olemassa olevia kohtauksia, joista on kommentoitu, että tästä olisi hyvä kertoa enemmän/yksityiskohtaisemmin. Palautetta, jota olen saanut usein ennenkin. 


Esilukijoideni tuttuus on vaihdellut laidasta laitaan. Toisessa ääripäässä on läheinen ystäväni, jonka kanssa ollaan tunnettu seiskaluokalta asti, ja toisessa ääripäässä henkilöitä, joista en ole tiennyt ennestään muuta kuin nimen ja että he ovat myös kirjoittajia. Olen kuullut sellaisia mielipiteitä, että esilukija ei saisi olla liian tuttu, koska silloin hän ei osaa lukea tekstiä tarpeeksi objektiivisesti. Itse olen tästä eri mieltä, sillä tämä minun rakas ystäväni kyllä osaa antaa rakentavaa palautetta eikä hän epäröi käyttää tarvittaessa reilusti punakynää. Olen todennut oman kirjoittamiseni kannalta tärkeäksi, että esilukijoita on useampi. Jokainen kuitenkin lukee tarinan omasta näkökulmastaan, ja olen saanut jokaiselta esilukijaltani jonkun sellaisen hyvän muokkausidean/näkökulman, jota kukaan toinen ei olisi pystynyt antamaan. Joskus voi tosin käydä niin, että kahdella esilukijalla on samasta asiasta vastakkainen mielipide. Silloin kirjoittajan täytyy kuunnella omaa intuitiotaan. 

Kun palasin tämän käsiksen pariin muutaman kuukauden tauon jälkeen, minua mietitytti hetken, että jaksanko taas pakertaa tämän parissa, kun mielessäni olisi paljon uuttakin kirjoitettavaa ja uusia ideoita. Mutta kun pääsin alkuun editoinnissa, olin taas niin mukana tarinassa ja tuntui siltä, että juuri tämä hetki, tämä kohtaus ja tämä tarina ovat parasta mitä on. Muistan, että minulla oli aivan samoja tunnelmia Dionnen tyttöjen editointikierroksilla. Ja hyvä niin. Romaanin kirjoittaminen on kuitenkin sen verran pitkä ja kerroksellinen projekti, että on ehdottomasti eduksi, jos tarinaansa voi rakastua aina uudelleen. 

Oloni tekee pörröiseksi mielikuva siitä, että ensi vuonna Dionnen tytöt ja Salaisuuksia Delobriandissa olisivat vierekkäin kirjastojen hyllyissä. Samasta maailmasta syntyneet teokset, kuin isosisko ja pikkusisko. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Tarinaideoista

Minulta on kysytty silloin tällöin, mistä saan ideoita tarinoihini. Minulla on aina ollut melko vilkas unimaailma, ja olen saanut unista muutaman novelli-idean sekä alkusysäyksen erään Dionnen tyttöjen keskeisen henkilön Florencen tarinaan. En minä tosin niin selkeitä enkä tarinallisia unia näe, että niistä voisi kirjoitaa suoraan. Kyse on ollut lähinnä yksittäisistä tilanteista ja tunnelmista, jotka ovat jääneet pyörimään päässäni ja kiehtomaan mieltäni, ja joita olen sitten hereillä ollessani kehitellyt tarinallisemmiksi. Muuten ideoita tulee vaikka mistä: kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista, uutisista, valokuvista, paikoista joissa olen käynyt, ja toki myös oman elämäni tapahtumista ja kokemistani tunteista.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että mieleeni putkahtelisi jatkuvasti uusia tarinansiemeniä. Ei se niin ole. Suurin osa ideoistani liittyy  kirjoittamisvaiheessa olevan käsiksen yksityiskohtiin ja juonenkäänteisiin. Aivan uusia tarinaideoita saan aika harvoin. 

Joskus jokin yksittäinen kommentti voi saada aikaan uuden idean. Eräs ystäväni, jonka kanssa olen jutellut paljon kirjoittamisesta, tokaisi kerran yhdestä hahmostani: ”Mä voin niin kuvitella, että M rakastuu johonkin teatteriohjaajaan.” No niinhän siinä sitten kävi. :D

Enimmäkseen ideani syntyvät aika pian inspiroivan tilanteen
jälkeen, mutta joskus näiden välillä voi olla useammankin vuoden viive. Kuvassa on Pelesin linna, jossa kävin ja johon ihastuin Romanian matkallani. Olen saanut siitä paljon inspiraatiota Dionnen tyttöjen Contesian linnaan. Tämä matka oli vuonna 2005, mutta sain ensimmäiset ideat Contesian linnasta ja ylipäänsä Dionnen tytöistä vasta vuonna 2012.



Uudet tarinaideani kehittyvät pikkuhiljaa. Minulle ei ole käynyt koskaan niin, että päähäni putkahtaisi yhtäkkiä valmis romaani-idea. Olen tähän mennessä aina aluksi luullut saaneeni novelli-idean. Suurimmasta osasta on tullutkin novelleja. Joukkoon on mahtunut myös jokunen ideanpoikanen, joiden pohjalta aloitettu tarina ei yrityksistä huolimatta vaan ole lähtenyt käyntiin. Lopulta olen todennut nämä ideat itselleni toimimattomiksi, ja sen myötä ne ovat haalistuneet pois. Mutta jotkut ideat - ne aivan erityisen kiehtovat - ovat laajentuneet ja/tai yhdistyneet keskenään, ja niistä on tullut romaaneja. Ideoiden kehittymisessä ja uuden tarinan suunnittelussa voi kestää kauan - joskus novelli-ideakin saattaa hautua kuukausikaupalla - mutta hitaus ei haittaa minua, koska saan yleensä uusia tarinaideoita silloin kun kirjoitan vanhoista.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Palautteiden sulattelua ja kirjastoiloa


Olen saanut jo useammalta esilukijalta palautetta Salaisuuksia Delobriandissa -käsiksestä,  ja kahdelta henkilöltä vielä odottelen sitä. Palautteissa on ollut asioita, jotka ovat saaneet minut kehräämään tyytyväisyydestä ja tuoneet uutta kirjoitusintoa. Asioita, joista olen saanut ahaa-elämyksiä, että näinhän tämä kohta tosiaan kannattaa kirjoittaa, miksen minä itse tätä hoksannut. Asioita, joita voin hyödyntää ja jotka kannattaa pitää mielessä myös uutta, joululomalla aloittamaani käsistä kirjoittaessani. Ja sainpa yhden aikamoisen mielensäpahoittamispalautteenkin. Yritän ajatella, että se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide.

Jotenkin sitä luuli, että kun olen julkaissut jo yhden romaanin, osaisin jo kirjoittaa mahdollisimman valmista tekstiä. Palautteita saatuani totesin, että eipä se niin mennyt. Omalle tekstilleen tosiaan tulee sokeaksi, ja siksi esilukijoita ja kustannustoimittajia tarvitaan. En esimerkiksi ollut yhtään huomannut, että olen käyttänyt turhan usein tiettyjä sanoja/ilmauksia. Mutta tällaista se on ilmeisesti kaikilla, tuskin menestyneiden konkarikirjailijoidenkaan teoksista julkaistaan ensimmäistä/vain heidän näkemäänsä versiota.

Olen saanut tässä kuussa myös kivoja kirjastouutisia. Luulin, että ne kirjastot, jotka aikovat hankkia Dionnen tytöt, olisivat tehneet sen viime vuonna. Mutta näköjään jotkut kirjastot vaan heräsivät myöhään. Nyt Dionnen tytöt on siis lainattavissa myös Raumalla ja tilauksessa Kajaaniin. Seuraan Dionnen tyttöjen lainaustilastoja Tampereen kirjastoissa, ja kirjat ovat olleet melkein koko ajan lainassa lokakuusta lähtien, jolloin ne tulivat lainattaviksi. Edelleen on jotenkin jännä ajatus, etten voi tietää, ketkä kaikki Dionnen tytöt lukevat. Se puolestaan on ihanan hykerryttävä ajatus, että periaatteessa joku voi lukea sitä juuri tällä hetkellä. Sen verran kirja on kuitenkin ollut paikalla lähikirjastossani, että pääsin ottamaan tämän Dionnen tytöt kirjaston hyllyssä -kuvan. On päässyt hienoon seuraan, Anne Leinosen Viivamaalarin viereen.

Pääsin myös haastateltavaksi Lukujonossa –kirjablogiin.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Uuden tarinan ihanuus

Tämän vuoden ensimmäiseksi blogipäivitykseksi sopii hyvin kertoa, että aloitin joululomalla ihka uuden romaanikäsiksen. :) 

Tarina oli pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa, ja olin odottanut innolla, että pääsen kirjoittamaan sitä (halusin saada ensin Salaisuuksia Delobriandissa -käsiksen esilukijoille lähetettävään kuntoon). Siitä huolimatta aloituskynnys oli melkoisen korkealla. Keksin useamman kerran tekosyitä, miksi en voi aloittaa kirjoittamista vielä tänään. Aloin jo tuskastua siihen, että olen järjestänyt asiani niin, että minulla on joulukuussa reilusti kirjoitusaikaa, enkä sitten saa mitään aikaiseksi. Myös sisäinen kriitikkoni vihjaili ilkeästi, että ei tämä ole niin hyvä idea kuin edelliset, joten kannattaako tätä edes aloittaa. Tuntui myös jotenkin vaikealta päästää irti editointimoodista ja heittäytyä ensimmäisen version epätäydellisyyteen, jossa saa ja pitää antaa mennä just niin kuin mielikuvitus vie. Eipä se mikään ihme ole, että aloituskitka oli suuri, sillä muistan kyllä, että sitä oli myös Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä aloittaessani. Silloin tarinan maailma oli kuitenkin minulle ennestään tuttu ja osa henkilöistäkin, nyt kaikki on uutta. Ilmeisesti tuo aloituskitka on ilmiö, joka toteutuu minulla aina romaanimittaista käsistä aloittaessa. Novelleissa sitä ei ole ainakaan yhtä paljon. 

Kun vihdoinkin pääsin alkuun, kirjoittaminen alkoi pienen alkukankeuden jälkeen sujua hyvin, tempauduin mukaan tarinaan, ja sisäinen kriitikkonikin onneksi sulki suunsa. Minun on ollut taas niin seesteinen ja hyvä olla kirjoittaessani. Stressaan monista asioista - olen monesti saanut todeta jälkikäteen, että turhaan - mutta kirjoittaessani olen omassa ihanassa kuplassani turvassa kaikilta maailman stresseiltä, ja samalla tunnen olevani niin elossa. Vaikka suhteeni kirjoittamiseen onkin jossain määrin muuttunut esikoiskirjailijuuden myötä, ja toivon saavani jatkossa julkaistua lisää kirjoja, kirjoitan silti edelleen ensisijaisesti itseäni varten. 

Vaikka olin ideoinut ja suunnitellut tätä tarinaa jo aika pitkään, koen, että vasta kirjoittaessa pääsen kunnolla tutustumaan uusiin hahmoihin ja maailmaan, sillä tarina joka tapauksessa elää kirjoittaessa ja hahmot kehittyvät. Minusta tuntuu nyt yhtäaikaisesti siltä, että edessä on niin paljon jänniä ensimmäistä kertaa kirjoitettavia kohtauksia, etten malttaisi odottaa, että pääsen niihin kaikkiin ja samalla siltä, että on ihanaa saada viipyä pidemmän aikaa tällä matkalla. 

Uudella käsiksellä ei vielä ole varsinaista nimeä. Sen löytymisessä voi mennä aikaa, sillä tähän mennessä olen keksinyt nimet romaanikäsiksille vasta siinä vaihessa, kun olen kirjoittanut niitä noin puoleenväliin. Työnimenä on päähenkilöiden mukaan Larissa & Tiziana. He ovat puukansaan kuuluvat puolisisarukset. 


Toivotan blogini lukijoille kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle 2017!