maanantai 13. heinäkuuta 2020

Yhtä juhlaa

Koivu ja pihlaja on ilmestynyt, ja kirjailijaelämä on tuntunut viime päivinä yhdeltä juhlalta. Kirjat saapuivat painosta kustantajalle maanantaina 6.7. - osuvasti juuri runon ja suven päivänä - ja minä sain tekijänkappaleeni perjantaina. Olen ihmetellyt hyvässä mielessä useamman kerran, miten nopeasti kaikki on käynyt pitkään kestäneen kustantamokierroksen päätyttyä. Vastahan minä maaliskuussa sain kustannussopimuksen, ja Koivu ja pihlaja ilmestyi jo heinäkuussa. Kustantajan vaihtaminen on kyllä kannattanut monesta muustakin syystä.



Siinä se nyt on niin kauniina ja uudenhehkuvana. <3 Vaikka en mitenkään arvota lukemiani kirjoja sen mukaan, ovatko ne kova- vai pehmeäkantisia, silti minusta on nyt tosi hienoa, että Koivu ja pihlajassa on kovat kannet. Tuntuu ihmeelliseltä, että minulla on jo kolme omaa kirjaa.

Konkreettiset juhlat olivat lauantaina, kun pidin julkkaribileet hotelli Tammerin verannalla. Ihastuin paikkaan reilu vuosi sitten ollessani siellä vieraana ja olin haaveillut siitä asti, että jos pääsen pitämään vielä uudet kirjanjulkkarit, ne olisivat Tammerin verannalla. Ja kuten eräs ystäväni totesi, miljöö sopii hienosti myös Koivu ja pihlajan kartanoromantiikkaan. 


Ylemmässä kuvassa kustantajani Matti Järvinen haastattelee minua. Molemmat julkkarikuvat on ottanut Päivi Itäpuro. 

Kevät tietysti toi ison epävarmuuden julkkareiden suunnitteluun. Huhtikuussa koronatilanne näytti niin synkältä, että mietin, pystynkö pitämään koko kesänä minkäänlaisia kekkereitä. Kirjanjulkkarit ovat toki aina iloinen asia, mutta kevään epävarmuuden ja ahdistuksen sekä peruuntuneiden tapahtumien jälkeen iloni julkkareiden toteutumisesta ja ihmisten tapaamisesta oli entistä isompi. Sen verran koronarajoitukset vielä vaikuttivat, että kutsuttujen määrä täytyi pitää rajattuna, etenkin kun Tammerin veranta on kooltaan aika pieni. Mutta muuten ilta oli täydellinen, kirjaakin meni kivasti kaupaksi, ja sokerina pohjalla pääsin vielä tanssimaankin jatkoilla Mixeissä.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Aikaan oikeaan

Vaikka jouduin tällä kertaa odottamaan myönteistä kustannuspäätöstä huomattavasti kauemmin kuin aiempien kirjojen kanssa, minusta on tuntunut siltä, että se tuli kuitenkin juuri oikeaan aikaan. Jos olisin saanut kustannussopimuksen aikaisemmin, ja Koivu ja pihlaja olisi ilmestynyt keväällä, enhän minä nyt olisi voinut mitään julkkarijuhlia pitää. (Jotkut kirjailijat ovat siirtäneet julkkarinsa nettiin, minäkin osallistuin yksiin Facebookissa pidettyihin julkkareihin. En minä kuitenkaan itselleni sellaisia halua. Omissa julkkareissani haluan tavata ihmisiä oikeasti, juoda skumppaa heidän kanssaan saman katon alla ja mieluusti halatakin heitä.) Lisäksi Koivu ja pihlajan editointi ja kansikuvan ideointi on tuonut mielekästä tekemistä sekä iloa ja uuden syntymisen kauneutta muuten poikkeuksellisen ahdistavaan kevääseen. Muutenkin kaikki fiktio on ollut viime aikoina minulle aivan erityisen tärkeää.

En minä silti korona-ahdistukselta ole välttynyt, niin vahva en todellakaan ole. Ahdistuksen lisäksi mielessä on myllertänyt monia muitakin tunteita: kiukkua - en olisi arvannut, että pystyisin kohdistamaan näin vahvoja kiukun tunteita täysin nimettömiä, kasvottomia ja vailla tietoisuutta olevia viruksia kohtaan - surua ja turhautumista. Syyllisyyttäkin, että minä kermaperse kitisen jostain Finnconin peruuntumisesta, vaikka samaan aikaan toiset menettävät työnsä ja pahimmillaan henkensä. Ja myös iloa ja kiitollisuutta niistä hyvistä ja tärkeistä asioista elämässäni, jotka ovat ja pysyvät koronasta huolimatta. Toiset päivät ovat olleet parempia ja toiset vaikeampia. Joka tapauksessa olisin varmasti voinut huonommin, jos en olisi voinut aina välillä paeta fiktiivisiin maailmoihin - sekä omiini että toisten luomiin. 

Alkuviikosta uutiset rajoitustoimien osittaisesta purkamisesta toki ilahduttivat. Että pääsen kohta kirjastoon. Että kesäkuussa voin jo mennä ulos syömään ja kahville. Käydä jopa leffassa ja museossa/näyttelyssä. Asioita, joita pidin itsestäänselvyyksinä, kunnes ne otettiin pois. 

Facebookin isossa kirjoittajaryhmässä on ollut useammankin kerran kyselyjä, että aiotteko kirjoittaa koronan käsiksiinne. Olen ajatellut ja kommentoinutkin, että en missään tapauksessa, koska kirjoittaminen on muun fiktion ohella minulle nimenomaan pakoa koronatodellisuudesta. Olen  kyllä oppinut kirjoittamisen suhteen sen, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Joten jos sattuisin joskus saamaan jonkun aiheeseen liittyvän kuningasidean, en toki pistäisi vastaan ja olisi hampaat irvessä kirjoittamatta sitä vain siksi, että maaliskuussa 2020 päätin niin. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuisi todella vastenmieliseltä kirjoittaa tai edes lukea fiktiota yhtään mistään pandemiasta. Ja on muuten ollut palkitsevaa kirjoittaa ihmisistä, joiden elämään aiheuttavat hankaluuksia aivan muut asiat kuin virustaudit.

Kevääseen on mahtunut myös yksi uusi kokemus kirjailijaelämään liittyen. Minulle oli sovittu huhtikuun alkuun kirjailijavierailu työväenopiston spefikurssille. Kun korona sitten pisti kuviot uusiksi, oletin ilman muuta vierailuni peruuntuvan tai vähintään siirtyvän jonnekin syksylle. Tämä toki harmitti, etenkin koska kirjailijaesiintymiset ovat olleet aika harvinaista herkkua. Sittemmin selvisi, että esiintymiseni ei peruunnukaan tai edes siirry, vaan joudun/pääsen pitämään sen etänä. Aluksi tuntui oudolta, että en näe yleisöä. Eikä myöskään yleisö nähnyt minua vaan kuuli pelkästään ääneni, koska ei saatu videoyhteyttä toimimaan. Mutta kyllä siihen sitten tottui, ja yleensä ottaen etäesiintyminen oli kiva kokemus.

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Kansi ja kartta

Asiat ovat edenneet ripeää vauhtia. Minulla on ollut myönteinen kustannuspäätös vasta kuukauden, ja Koivu ja pihlajalla on jo kansikuva, takakansiteksti ja kartta. :) Nämä uuden kirjan syntymisen hetket ovat olleet juuri niin upeita kuin muistinkin. 

Tällä kertaa takakansitekstin teki kustantaja, toki minun kanssani keskustellen. Tämä on kyllä sellainen vaihe, jonka ulkoistin kustantajalle oikein mielelläni, sen verran hikistä hommaa takakansitekstien itse tekeminen on ollut. Kansikuva on kirjailija J.S. Meresmaan käsialaa. 

Tässä takakansiteksti: ”Tanssijattaren urasta haaveileva Larissa Morei saapuu piiaksi Hollingsin kartanoon. Isäntä Valdemar on ankara ja muodollinen, mutta muut osoittautuvat miellyttäviksi, erityisesti kartanon isännän nuorempi poika, taiteellinen Henrik. Vähitellen pihlajainen Larissa saa huomata, miten kipeästi roihuavat tunteet ja kielletty rakkaus voivat polttaa.

Larissan sisarpuoli Tiziana työskentelee Kurjenkylän kukkakaupassa ja haaveilee itsenäisestä elämästä sievässä mökissä. Koivuisen kaunottaren osa ei ole kuitenkaan kadehdittava. Vanhemmat haluavat naittaa alaikäisen tyttärensä vastoin tämän tahtoa, minkä Florenian maan vanhoillinen laki sallii. Tiziana ei ole valmis alistumaan, mutta pystyykö hän vastustamaan, kun lähes kaikki ovat häntä vastaan?

Koivu ja pihlaja on romanttinen fantasiaromaani, jossa ainutlaatuiseen puukansaan kuuluvat sisarukset kamppailevat saavuttaakseen onnensa. Tarjolla on kattaus kepeää romantiikkaa, normeja ja rajoja ylittävää rakkautta mutta myös vakavia kysymyksiä yksilön oikeudesta valita oma polkunsa. Koivu ja pihlaja on kirjailijan kolmas romaani. Aikaisemmin hän on julkaissut keijuista kertovat romaanit Dionnen tytöt (2016) ja Salaisuuksia Delobrianissa (2018).”

Ja tässä kartta. Kustantaja sanoi heti, että kirjaan pitää saada kartta. Olin ehdottomasti samaa mieltä - ja olisin ehdottanut sitä itse, jos ei kustantaja olisi ehtinyt ensin - Koivu ja pihlajassa on kuitenkin useampi tapahtumapaikka. Ja tykkään muutenkin fantasiakartoista, lukiessanikin aina innostun, jos bongaan fantasiakirjassa kuvitteellisen maan/maailman kartan. Minulla oli luonnos kartasta jo kauan ennen kustannussopimusta. Se oli oman kirjoittamiseni tueksi, että hahmoitan paikkojen sijainnit enkä tee kirjoittaessani mokia niiden kanssa. J.S. Meresmaa teki karvalakkiluonnoksestani salonkikelpoisen version. 

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Ihania kirjauutisia :)

Maailma on ollut viime viikkoina synkkiä uutisia pullollaan, mutta vastapainoksi tapahtuu ihania asioita: Romaanikäsikseni Koivu ja pihlaja on ollut elokuusta asti kustantamokierroksella. Ja nyt sain tiedon, että Nysalor-kustannus haluaa julkaista sen. :) :) :)

Koska Koivu ja pihlaja ehti kerätä useamman hylsyn, ja parilta kustantamolta oli vastassa pelkkää loputonta hiljaisuutta, minulla ei todellakaan ollut varma olo sen suhteen. Aina välillä tuli mieleen, että ei tätä varmaan kukaan huoli. Ja joskus siitä seurasi pahempiakin angstiajatuksia, että entä jos kukaan ei enää koskaan halua julkaista minulta mitään. Jos se aika, jolloin osasin kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä, oli ja meni. Kuinka kauan voin siinä tapauksessa kutsua itseäni kirjailijaksi? Sitä isompi on nyt ilo myönteisestä kustannuspäätöksestä. 

Ilouutinen tuli kyllä muutenkin tosi hyvään saumaan antamaan minulle muuta ajateltavaa, sillä olen ollut aika ahdistunut. Tänään onkin ollut ensimmäinen päivä moneen viikkoon, että en ole periaatteesta lukenut yhtään koronauutisia. Enkä aio lukea nyt illallakaan. Koska tämä on minun kirjailopäiväni, enkä salli minkään koronan pilaavan sitä. 

Onpa tässä vielä toinenkin kiva uutinen kerrottavana: Asfaltriddaren och andra berättelser från Finland -antologia ilmestyi viime viikolla. Antologiassa siis on novellini Perjantaityttöystävän ruotsinnos Fredagsflickvännen, se on ensimmäinen ruotsiksi (ja ylipäänsä toiselle kielelle) käännetty tekstini. 



Sain kyllä ruotsinnosluonnoksen luettavakseni jo vuodenvaihteessa. Oli tosi mielenkiintoista nähdä oma teksti toisella kielellä, toisen henkilön kääntämänä, miten yli neljä vuotta sitten julkaistu novelli oli saanut uuden elämän. Oikolukuun oma ruotsin taitoni ei riittänyt, eikä kustantaja sitä toki minulta odottanutkaan, mutta oli toki kiva päästä lukemaan ruotsinkielinen versio jo ennakkoon.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Huonosti käyttäytyvät kustantamot

Olen pitänyt tähän asti itsestäänselvyytenä, että kustantamot vastaavat kaikille käsiksen lähettäneille. Että vaikka käsistä ei otettaisi tai edes harkittaisi julkaistavaksi, kirjoittaja saa vähintään ”Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi kustannusohjelmaamme.” -standardihylsyn. Jos hyvä tuuri käy, hylsyssä voi olla hieman sanallistakin palautetta mukana.

Eräässä Facebookin kirjoittajaryhmässä tuli kuitenkin puheeksi, että osa kustantamoista vastaa ainoastaan heille, joiden käsistä ainakin harkitaan julkaistavaksi. Koska olen edelleen kustantamokierroksella, tämä on minusta huolestuttavaa. Mutta ennen kaikkea se on tympeää ja huonoa käytöstä.

Lisäksi uudehko kirjoittajaystäväni kertoi  jutellessamme näistä, että eräs kustantamo, jolle minäkin olen tarjonnut Koivu ja pihlajaa, ei koskaan vastannut hänelle. Ja aikaa on kulunut jo yli vuosi, joten tuskin vastausta enää tulee. Hän laittoi myöhemmin sähköpostilla vielä kahdesti ”olettekohan saaneet käsikseni” tiedustelun, mutta edes näihin viesteihin ei vastattu mitään. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos ystäväni olisi rohkaistunut tiedustelemaan tätä puhelimitse, olisiko lyöty luuri korvaan.

Ymmärrän, että joskus yksittäiselle kirjoittajalle voi vaan unohtua vastata. Se on inhimillistä, kaikki tekevät joskus virheitä. Mutta jos kustantamon toimintamalli ja asenne on se, että ei hylsyistä tarvitse vaivautua ilmoittamaan, sellaista en kyllä arvosta yhtään. Kustannustoimittajat ovat varmasti kiireisiä, mutta standardihylsyn lähettäminen sähköpostitse ei vie minuuttia kauempaa. Jos tätäkään ei vaivauduta tekemään, se kertoo kunnioituksen puutteesta kirjailijaa, potentiaalista yhteistyökumppania kohtaan. Sillä vaikka tiettyä käsistä ei haluta julkaista, ko. kirjoittajan seuraava käsis voisi olla juuri se, mitä kustantamo on etsinyt. Mutta luulenpa, että moni ei halua lähettää enää uusia käsiksiä sellaisille kustantamoille, jotka eivät koskaan vastanneet. En minä ainakaan haluaisi.

Jos vastaaminen kaikille on ylivoimaisen vaikeaa, minusta tämän ilmoittaminen rehellisesti olisi vähintä, mitä kustantamo voi tehdä. Että kustantamon nettisivuilla sanottaisiin: ”Emme ilmoita erikseen hylsyistä. Jos meistä ei ole kuulunut x kuukauden sisällä mitään, se on merkki siitä, että emme ole hyväksyneet käsikirjoitustasi kustannusohjelmaamme.” Eräänlainen vastaus tämäkin olisi.

Minusta on kyllä myös tärkeää, että kirjailijat muistaisivat ilmoittaa kustantajille muuttuneista tilanteista. Eli siinä vaiheessa kun kustannussopimus on saatu yhdestä kustantamosta, kirjailijan pitäisi kertoa siitä niille kustantamoille, jotka eivät ole vielä vastanneet. On kaikkien etu, etteivät kustannustoimittajat käytä turhaan aikaansa sellaisten käsisten lukemiseen, joille on jo kustantaja löytynyt. 

perjantai 1. marraskuuta 2019

Syyskuulumisia

Syksyyn on mahtunut sekä iloa että pettymyksiä. Uudesta tarinasta lumoutumista ja maailmalle lähetetyn lapsen puolesta jännittämistä. Ja aivan upea ruska, josta tosin enää on vain rippeet jäljellä (oheinen kuva on muutaman viikon takaa). 

Tähänastinen syksyn hienoin uutinen on, että novellini Perjantaityttöystävä käännetään ruotsiksi. :D Se tulee Nysalor-kustannuksen julkaisemaan spefiantologiaan, jonka on tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020. Ensimmäinen tekstini ikinä, joka käännetään, ja hienoa että se kunnia osui juuri tällaiselle vähemmälle huomiolle jääneelle novellille, joka tavallaan saa nyt uuden elämän.  Olen myös ollut tosi otettu siitä, että mukaan kysyttiin minun novelliani, kun ajattelee, miten paljon hienoja spefinovelleja Suomessa julkaistaan. Käytännössä tämä ei vaatinut minulta kuin luvan antamista, itse käännöstyön tekee toki alan ammattilainen. Perjantaityttöystävä on julkaistu alun perin Ursula-lehdessä nro 1/2015, ja se on luettavissa ilmaiseksi tästä.

Koivu ja pihlajan kustantamokierros on edelleen vaiheessa. Hylsyjä on tippunut muutama lisää, osa ei ole vielä vastannut. Siitä olen ollut positiivisesti yllättynyt, että isotkin kustantamot (Gummerus ja Karisto) ovat vastanneet suht. ripeästi. Luulin aiemmin, että mitä isompi kustantamo sitä kauemmin vastauksia joutuu odottamaan, mutta ei se näköjään ole kustantamon koosta kiinni. 

Mutta kun puolentoista kuukauden sisällä on tullut neljä hylsyä, niin onhan se kirpaissut. Vaikka tiedän, että toivoa on yhä - enhän minä tarvitse kuin yhden myöntävän vastauksen. Ja tiedän, että jokainen hylsy on vain yksittäisen kustantamon ja/tai yhden ihmisen mielipide. Mutta silti aina hylsyn tullessa mieleni ovat vallanneet hetkeksi angstiajatukset: ”Entä jos kukaan ei enää koskaan halua julkaista minulta mitään? Entä jos en enää koskaan pysty kirjoittamaan mitään lähellekään yhtä hyvää kuin kaksi julkaistua kirjaani? Erehdyn vaan hetkellisesti kuvittelemaan moista rakastuessani työn alla olevaan tarinaani.” Kyllä nuo ajatukset menevät ohi - ja yritän niiden tullessa muistaa, että olen saanut Koivu ja pihlajasta rohkaisevaa palautetta esilukijoilta, ja yksi hylsyistäkin oli varsin kannustava - mutta en tykkää niistä yhtään. Ja miksi hylsyt tulevat niin usein perjantaisin?

Kävin myös kirjamessuilla sekä Turussa että Helsingissä, molemmissa ehdin viettää aikaa yhden messupäivän ja yhden illanvieton verran. Hieman pidemmälläkin kaavalla olisi voinut messuilla, mutta tänä vuonna oli näin. Muiden spefikirjoittajien tapaaminen oli jälleen parasta, nämä ihmiset ovat niin minun porukkaani. <3 

tiistai 24. syyskuuta 2019

Paluu tähän maailmaan

Olen kirjoittanut viimeisen kahdeksan vuoden aikana neljä romaanikäsistä - ihka ensimmäisen pöytälaatikkoon jääneen romaanikäsikseni, Dionnen tytöt, Salaisuuksia Delobriandissa sekä parhaillaan kustantamokierroksella olevan käsikseni - jotka kaikki ovat sijoittuneet suljettuun fantasiamaailmaan. Nyt minulla on pitkästä aikaa työn alla käsiksenalku, joka sijoittuu tähän maailmaan, vieläpä Tampereelle. Siinäkin on kyllä spefielementti, koska enhän minä nyt ilman osaa olla.

Minusta on tuntunut virkistävältä kirjoittaa vaihteeksi tähän aikaan ja tuttuun ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Kirjoittaminen on myös tuntunut siinä mielessä ihanan helpolta, että kaikkea ei tarvitse keksiä itse, vaan voin käyttää kohtauksissa tuttuja paikkoja: puistoja, kahviloita, baareja jne. Ja mikä vielä hauskempaa, voin hyödyntää kaikkia nykymaailman ilmiöitä. Nyt hahmoni voivat esim. tehdä Facebook-päivityksiä ja lähetellä WhatsApp-viestejä. He voivat jutella ajankohtaisista ilmiöistä, julkkiksista jne. Fantasiamaailmoista kirjoittaessa ei voi tehdä mitään tällaista.

Välillä minua kuitenkin mietityttää, että mitä jos kirjoitan käsikseen mukaan jonkin ajankohtaisen ilmiön, ja sitten jos tästä joskus tulee kirja, ko. ilmiö onkin jo ihan vanhentunut. Kirjan tekeminen on pitkä prosessi, joka voi kestää kokonaisuudessaan useamman vuoden. (Tiedän, että jotkut pystyvät kirjoittamaan romaanikäsiksen ensimmäisestä ideasta kustantajille lähetettävään versioon muutamassa kuukaudessa, ja ovat saaneet julkaistuakin näin syntyneen kirjan. Mutta minä en ole sellainen kirjailija. Tarinani kypsyvät hitaasti, ja kirjoitusprojektini menevät lomittain. Enkä kirjoita päätoimisesti, vaan minulla on myös antoisa ”leipätyö” Ja vaikka itse kirjoittaminen sujuisi tosi nopeaan tahtiin, kirjan valmistumiseen voi silti mennä parikin vuotta siitä hetkestä, kun käsis on lähetetty kustantamokierrokselle. Varsinkin isoilla kustantamoilla julkaisuaikataulut on usein buukattu jo pitkälle ennakkoon.) Tai jos kirjoitan jostain paikasta, jota ei ole enää olemassa kirjan ilmestymisen aikaan. Minulle kävi jo nyt niin, että kirjoitin erään kohtauksen tapahtumapaikaksi erään paikallisen baarin, ja melkein saman tien kuulin, että ko. baari on lopettanut toimintansa. Kuvitteellisista fantasiamaailmoista kirjoittaessa eteen ei tule tällaista ongelmaa.

Nyt on joka tapauksessa aika nauttia uudesta matkasta uusien hahmojen parissa. :)