sunnuntai 11. elokuuta 2019

Kustantamokierroksella

Nyt on se aika kirjailijaelämästä, jolloin sähköpostin avaaminen aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä. Romaanikäsikseni Koivu ja pihlaja lähti viikko sitten kustantamokierrokselle. :)

Yritän löytää tälle käsikselle uuden kustantajan. Tornin kanssa on ollut liikaa kaikenlaista kädettämistä, ja omien harmitusteni lisäksi kuulin alkukesästä sen verran arveluttavia uutisia kustantajan toiminnasta, etten tahdo enää jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan. Olen toki aina kiitollinen Tornille siitä, että se julkaisi kaksi ensimmäistä kirjaani, josta on seurannut paljon hienoja kokemuksia. Mutta nyt on tuntunut jo pidemmän aikaa siltä, että on aika lähteä uppoavasta laivasta.

Kun nyt siis tarjosin käsistä ”vieraille” kustantajille, olo tuntuu vähän kuin ensikertalaiselta, ja  toki tämä jännittää. Sain jo perjantaina ensimmäisen vastauksen. Se oli hylsy kera muutaman lauseen palautteen, mutta varsin kannustava ja myös kehuja sisältävä. Oli yllättävän nopeaa toimintaa siihen nähden, että ko. kustantamo kertoo omilla nettisivuillaan, että vastauksen saa 1-3 KUUKAUDESSA.

Yleensä ottaen olen sitä mieltä, että kustantajien vastausten odottelu on julmin vaihe kirjailijuudessa, ja hyppäisin oikein mielelläni tämän vaiheen yli. Ehkä hermostuttavinta on se, etten voi yhtään tietää, kauanko joudun odottelemaan epätietoisuudessa. Jos vertaan tätä työnhakuun, niin työttömänä työnhakijana oleminen on hanurista (onneksi ei ole tarvinnut olla enää moneen vuoteen), mutta tiettyä työpaikkaa hakiessani olen tiennyt ainakin suunnilleen aikarajan, mihin mennessä valinta tehdään, eikä siinä yleensä mene muutamaa viikkoa kauempaa hakujan päättymisen jälkeen. Mutta kustantajilta voi todistettavasti saada vastauksen viidessä päivässä, ja olen kuullut, että jotkut ovat joutuneet odottamaan vastausta vuoden ja kauemminkin. Tosin näin pitkät odotusajat lienevät melkoisen harvinaisia. 

Kuitenkin olen huomannut, että ainakaan toistaiseksi minua ei ole jännittänyt ihan niin paljon kuin odottaessani vastausta Salaisuuksia Delobriandista. Varmaan se auttaa asiaa, että nyt minulla on monta verkkoa vedessä, Salaisuuksia Delobriandissahan tarjosin vain Tornille, koska kyseessä on itsenäinen jatko-osa. Olen kyllä varautunut siihen, että tällä matkalla voi vielä tulla kaikenlaisia panikointeja ja tunnetiloja. 

Tein Koivu ja pihlajan kanssa henkilökohtaisen pituusennätyksen. :) Kyseessä ei toki nytkään ole mikään tiiliskivi, en minä semmoisia osaa kirjoittaa. Oman sanamääräennätyksen ylittäminen tuntuu joka tapauksessa kivalta, vaikkei tarinan pituus tietty mikään itseisarvo ole. 

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Finncon

Vuoden suurin ja paras spefikirjallisuustapahtuma Finncon on ensi viikonloppuna Jyväskylässä. Olen mukana tällaisessa paneelissa:

Romantiikka — rehtiä viihdettä vai glitterverho vakavien yhteiskunnallisten aiheiden estradilla?
(L302, lauantai klo 13-14)
Maria Carole, Liliana Lento, J.S. Meresmaa (pj), Terhi Tarkiainen
Miksi romantiikalla on niin huono kaiku? Entä miksi kirjailijat haluavat siitä huolimatta kirjoittaa sitä? Mikä sija pehmeillä arvoilla on spefissä?

Esiintymisiä on tämän vuoden Finnconissa vain tuo yksi, mutta olen paikalla perjantaista sunnuntaihin, sillä tiedossa on paljon mielenkiintoista ohjelmaa, ks. https://2019.finncon.org Myös Finnconin sosiaalinen puoli on aina ollut minulle vähintään yhtä tärkeää. Tiedossa on nytkin kahdet julkkaribileet hyvässä seurassa. :)

perjantai 31. toukokuuta 2019

Esiintyminen Joktoconissa

Minulla on pitkästä aikaa kirjailijaesiintyminen Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämässä Joktoconissa. 

”Joktocon on taas täällä! Suomen taatusti pienin ja herttaisin kirjallisuustapahtuma Joktocon järjestetään tänä vuonna la 8.6.2019. Paikkana on tälläkin kertaa Pirkkalaiskirjailijoiden toimitila Tampereella osoitteessa Sammonkatu 2. Virallinen ohjelma sijoittuu ajalle klo 12-16, minkä jälkeen luvassa vapaata seurustelua ja mahdollisuus omakustanteiseen ruokailuun.

Ohjelma
Luento: Rakennepuuroon hukkuneet — Miten pitää yllä dramaattinen jännite rakenteen keinojen avulla (Solina Riekkola ja Reetta Vuokko-Syrjänen)
Kahvia ja vapaata keskustelua
Katri Alatalon uutuusteoksen Ikuisesti, Siskoni -julkistamistilaisuus
Paneeli: Miten ideat syntyvät? – panelisteina Liliana Lento, Anni Nupponen ja Reetta Vuokko-Syrjänen, haastettelijana Teemu Korpijärvi

Tervetuloa kaikki tapaamaan niin uusia kuin vanhoja tuttavuuksia!”

Mainitut jatkot ovat ravintola Kivenheitossa, joka on melkein vastapäätä tuota Pirkkalaiskirjailijoiden toimitilaa. 

Esiinnyin Joktoconissa myös viime vuonna, ja minulle jäi tapahtumasta tosi hyvät fiilikset. Toki sillä on osuutta asiaan, että mielessäni Joktocon ja Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyminen linkittyvät vahvasti yhteen, kun esittelin siellä viime vuonna uunituoretta kirjaa, jonka tekijänkappaleet olin saanut edellisenä päivänä. Mutta oli se muutenkin kiinnostava tapahtuma, ja seura oli hyvää.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Kahvilassa kirjoittaminen

Vaikka kahvilassa kirjoittaminen on ollut minusta ajatuksena idyllinen, luulin, etten itse kuitenkaan pystyisi kirjoittamaan kahvilaympäristössä. Kokeilin eräänä kuumana kesänä kirjoittamista taloyhtiön pihakeinussa - omaa pihaa minulla ei ole, koska asun kerrostalossa - mutta luovuin siitä nopeasti, koska ohikulkijat häiritsivät jatkuvasti keskittymistäni, etenkin selän takaa kulkevat ihmiset. Vaikka toki järjellä ajatellen tiesin, että ei kukaan tule olkani yli kurkkimaan, silti tuntui epämukavalta.

Minun ei ole tarvinnut olla kirjoittaessani täysin yksin, ja olemme pitäneet joskus kirjoitusiltamia hyvän ystäväni kanssa. Näiden iltamien paras anti on kyllä ollut kirjoittamisesta puhuminen ja keskeneräisten tarinoiden juonikuvioiden pohtiminen, mutta olen minä todistettavasti saanut kirjoitettuakin iltamissamme. Joka tapauksessa luulin, ettei minusta olisi kirjoittamaan julkisilla paikoilla, koska ”ylimääräiset” ihmiset ovat silloin häiritseviä.


Viime kesänä päätin kuitenkin kokeilla ilmastoidussa kahvilassa kirjoittamista, kun oli tarve paeta asuntoni kuumuutta. Enimmäkseen pidän helteistä, mutta +30 asteen sisälämpötila ei ole kiva asia. Ilokseni huomasin, että kahvilakirjoittaminen sujui hyvin. Nyt olen paennut seinänaapurissa olevan putkiremontin melua ja ottanut käyttöön viime kesältä tutun ja hyväksi havaitun kirjoituskahvilan, Stockmannin yhteydessä olevan Roberts Coffeen. Teen leipätyössäni kolmen päivän työviikkoa, joten olen kahtena arkipäivänä kotona remonttiaikaan.

Minulle hyvän kirjoituskahvilan tärkein ominaisuus on se, että siellä on sopivan väljää. Ettei kahvilasta ole painetta lähteä pois puolen tunnin jälkeen. Ja että pääsen istumaan selkä seinää vasten ja mieluiten vielä niin, ettei ihan naapuripöydässä istu ketään. Nurkkapöydät ovat parhaita. Toisaalta liiallinen väljyyskään ei ole hyvä. Kirjoitin kerran viime kesänä Kuparitalon Vohvelikahvilassa niin, ettei siellä ollut ko. hetkellä ketään muuta asiakasta. Sekin oli jotenkin häiritsevää, kun tuntui siltä, että tarjoilijan huomio kiinnittyy liiaksi minuun ja kirjoittamiseeni (luultavasti tämäkin tunne oli vain oman pääni sisällä). Hyvä ilmastointi on myös tärkeää kesäkuumalla, mutta tällä hetkellä kelit ovat vielä sen verran viileitä, ettei ilmastoinnilla ole niin merkitystä.

Kyllä oma koti on edelleen minulle paras paikka kirjoittaa, mutta on ollut mukavaa todeta, että sopivissa olosuhteissa pystyn mainiosti kirjoittamaan myös kahvilassa. Ja nykyään koen aina lämpimän ailahduksen, kun kuljen ko. Roberts Coffeen ohi, että tuossa on minun kirjoituskahvilani.

Mites te blogini lukijat, oletteko kirjoittaneet kahviloissa?

torstai 28. maaliskuuta 2019

Kirjakauppaärtymys

Facebookin kirjoittajaryhmässä oli pohdintaa kirjan julkaisuajankohdasta, onko kevät vai syksy parempi. Eräs ison kustantamon esikoiskirjailija kommentoi ko. keskustelussa, että hänen kirjansa julkaisu päätettiin siirtää syksystä kevääseen, koska kustantamolle oli tullut kirjakaupoilta viestiä, että kevääseen ja erityisesti alkuvuoteen saisi olla tarjolla enemmän kirjoja. 

Minä näin punaista  lukiessani tuon. Sillä kirjoja olisi kyllä tarjolla paljon paljon enemmän kaikkina vuodenaikoina. Mutta eipä kivijalkakirjakaupat muutamaa ihanaa poikkeusta lukuun ottamatta huoli pienten kustantajien kirjoja, itse kustannetuista puhumattakaan. Ja olen kuullut, etteivät keskisuurten kustantamojenkaan kirjat välttämättä kelpaa.

Olen toki tiennyt jo pitkään, että kivijalkakirjakaupat pitävät ovensa suljettuna suurelta osalta kirjoista. Mutta se suututtaa, että samaan aikaan ne ovat huolissaan, ettei keväisin ole tarpeeksi tarjontaa. Todellakin olisi, jos kelpaisi!

Ja sitten mediassa on toitotettu jo vuosia miten kirjojen myynti laskee. Useimmiten tästä syytetään somea, Netflixiä, pelejä yms. vapaa-ajan vietosta kilpailevia asioita. Kai ne ovat osasyy, mutta uskon, että kirjoja kyllä myytäisiin enemmän, jos niitä olisi enemmän saatavilla kivijalkakaupoissa. 

Onhan toki nettikaupat. Mutta netissä kirjoja ei voi hypistellä eikä selailla. Ja asiakkaat kai harvemmin piipahtavat nettikauppoihin tyyliin: puoli tuntia ylimääräistä aikaa, poikkeanpa kirjakaupassa, oho ostinkin kirjan tai kaksi. On myös asiakkaita, esim. vanhuksia, jotka eivät käytä nettiä lainkaan. Täytyy tunnustaa, että minunkin kirjaostoksistani suurin osa on kivijalkakirjakaupoista. Ostan netistä kirjoja silloin, kun kyseessä on tuttu kirjailija, tai olen muuten kiinnostunut ko. kirjasta JA tiedän, että luultavimmin sitä on myynnissä vain netissä. Mutta kaikki herätekirjaostokseni ovat kivijalkakaupoista. 

Ja kyllä, tässä jurputuksessani on myös omat lehmät ojassa. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Palautteiden sulattelua ja editointia

Viime viikot ovat menneet sulatellessa esilukijoiden palautteita Koivu ja pihlajasta. Ja olen minä jo vähän uuttakin versiota kirjoittanut. Koska tavoitteenani on löytää tulevalle kirjalle uusi kustantaja, en ikinä uskaltaisi lähettää kustantamokierrokselle käsistä, jonka pelkästään omat silmäni ovat nähneet. Jotenkin sitä silti välillä erehtyy luulemaan, että kun olen saanut jo kaksi kirjaa julkaistua, osaisin kirjoittaa heti mahdollisimman valmiin käsiksen. Eipä se niin mennyt. Onneksi on esilukijoita, te olette korvaamattomia. <3 

Palaute on ollut moninaista. Jotkut kohdat ovat kirpaisseet ja saaneet minut hetkeksi ajattelemaan, että en vaan osaa, ei tästä tule ikinä niin hyvää kuin aiemmista kirjoista. Kunnes olen muistanut, että  vasta itse näkemäni versiot ovat ennenkin olleet kaukana valmiista. Aika vaan on jossain määrin kullannut muistoja. Onneksi palautteissa on ollut myös asioita, jotka ovat saaneet minut kehräämään tyytyväisyydestä. Olen saanut myös ideoita joihinkin uusiin kohtauksiin, joita olen ryhtynyt silmät säteillen kirjoittamaan. Ja ahaa-elämyksiä, että näinhän tämä kohta kannattaa kirjoittaa eikä noin. Edelliseen liittyen vähän myös hämmästelyä, että miten ihmeessä en tajunnut tätä ennen kuin joku sen minulle kertoi? Omalle tekstilleen voi tosiaan tulla sokeaksi. 

Kun esilukijoita on neljä, lienee väistämätöntä, että joihinkin asioihin tulee vastakkaisia näkemyksiä. Silloin kirjailijan täytyy kuunnella omaa intuitiotaan. On kyllä jännä, miten eri tavoin (esi)lukijat voivat joskus nähdä tietyt asiat tekstissä ja kokea tietyt hahmot. Ja myös kovin kiehtovaa. 


torstai 10. tammikuuta 2019

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Terapiakirjoittamisesta puhutaan paljon. Voidaan sanoa, että luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen välinen ero on veteen piirretty viiva. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittamisen olevan heille terapiaa, jonka avulla he ovat käyneet läpi vaikeita asioita elämässään. Vaikka kirjallisuutta ajatellaankin ensisijaisesti taidemuotona, se ei estä kirjaa olemasta yksilön näkökulmasta terapeuttinen, muutosta tai kasvua edistävä. 

Vaikka oman elämäni tapahtumat toki aina vaikuttavat jossain määrin fiktion kirjoittamiseeni, minulle päiväkirjan kirjoittaminen on sitä terapiakirjoittamista. Olen pitänyt päiväkirjoja jo yli 20 vuotta, enkä osaisi olla ilman. Nuorena kirjoitin käsin, sittemmin päiväkirja siirtyi tekstitiedostoksi tietokoneelle. En kirjoita päivittäin vaan silloin, kun siltä tuntuu, keskimäärin ehkä 1-2 kertaa viikossa. 

Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle tärkeä keino järjestellä ajatuksiani ja purkaa mieltä painavia asioita. Joskus huomaan miltei fyysisesti, miten olo kevenee, kun olen saanut kirjoitettua jonkun mieltä painavan tai muuten mietityttävän asian ulos itsestäni. Eivätkä päiväkirjani ole todellakaan tarkoitettu kenenkään muun kuin minun silmilleni. 

Vanhoissa päiväkirjoissa on myös se hyvä puoli, että niitä lukemalla voin tarkistaa, miten olen oikeasti kokenut tietyn tapahtuman/tilanteen. Sillä olen huomannut, että usein aika joko kultaa tai synkistää muistoja. Toisinaan päiväkirjoissa tulee pohdittua myös suunnitteilla ja työn alla oleviin tarinoihin liittyviä asioita. Mitään erillistä kirjoituspäiväkirjaa minulla ei kuitenkaan ole, vaan kirjoituspohdinnat ovat muun elämän pohdintojen seassa.

Kuitenkin myös fiktion kirjoittamisessa on minulle terapeuttisia elementtejä. Kun uppoudun tarinani maailmaan, olen suojassa kaikilta stressin- ja huolenaiheiltani, ja samalla tunnen olevani niin mukana, niin elossa. Kirjoitussession jälkeen minulla on useimmiten ihanan seesteinen olo. Olen myös huomannut olevani hyväntuulisempi ja voivani muutenkin paremmin, kun pääsen kirjoittamaan suht. säännöllisesti.