perjantai 2. joulukuuta 2016

Salaisuuksia Delobriandissa lähti esilukijoille

Salaisuuksia Delobriandissa -romaanikäsis on nyt esilukijoilla. Kyseessä on Dionnen tyttöjen itsenäinen jatko-osa. Eli ollaan samassa fantasiamaailmassa, mutta tarina ei ala siitä, mihin Dionnen tytöt päättyi, vaan 25 vuotta myöhemmin. Mukana on joitakin tuttuja ja joitakin uusia hahmoja. 

Vaikka olen jo julkaissut yhden romaanin ja muutaman novellin, niin oli se edelleen melkoisen jännittävää antaa käsis ensimmäistä kertaa muille luettavaksi. Tarina, joka on tähän asti ollut vain minun. Dionnen tyttöjen ensimmäisten arvioiden lukeminen oli toki myös jännittävää, mutta ennen kuin siihen vaiheeseen päästiin, käsiksen oli kuitenkin lukenut jo useampi ihminen, joten siihen ei enää liittynyt samanlaista ensikertalaisuuden tunnetta kuin ihka uuden käsiksen kanssa. Olin saanut muutenkin tarinaan jo vähän etäisyyttä kirjan ilmestyessä, juuri kirjoitettu ja vasta itse editoitu tarina on minulla aina niin iholla. Toisaalta tässä vaiheessa on hyvä ja helpottavaa tietää, että voin vielä tehdä käsikselle ihan mitä vaan. 

Minut on useasti yllättänyt kirjoittamisessa, miten paljon joihinkin hahmoihinsa voi ihastua, ja miten heistä riittää tarinaa enemmän kuin luulisi. Eräs Dionnen tytöistä on saanut Salaisuuksia Delobriandissa -käsiksessä aiempaa enemmän sivutilaa. Ei minulla ollut alun perin suunnitelmissa kirjoittaa hänestä näin paljon eikä ylipäänsä kahteen romaaniin, mutta toisin kävi ja hyvä niin. Lisäksi tarinassa on keskeisessä roolissa Alexa, joka on lukijoille uusi mutta minulle tuttu jo vuosien takaa. Kirjoitin Alexasta vuosina 2011-2012 pöytälaatikkoon sekä vuonna 2012 julkaistuun Marie ja Noel -novelliin. Sittemmin selvisi, että hänestä on vielä paljon lisää kirjoitettavaa. Mukana on myös täysin uusi näkökulmahenkilö, Gunvor. Ajattelin häntä ensin vain sivuosaan, mutta lopulta myös hänen tarinansa muotoutui aika keskeiseksi, ja mitä enemmän olen Gunvorista kirjoittanut, sitä enemmän pidän hänestä. 

Keijumaailmaan palaaminen on väistämätöntä, mutta esilukijoiden palautteita odotellessa ja sulatellessa aion aloitella uutta, toiseen maailmaan sijoittuvaa käsistä, joka on pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa. Siinä ei ole keijuja, mutta kyseessä on jälleen romanttista fantasiaa. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kateudesta

Silloin kun sain kustannussopimuksen Dionnen tytöille, ajattelin, etten voisi toivoa enempää - paitsi tietysti sitä, että saisin tulevaisuudessa julkaistua lisää kirjoja. Olen toki edelleen iloinen ja ylpeä Dionnen tytöistä, mutta välillä olen myös saanut itseni kiinni yllättävänkin vahvoista kateuden tunteista. 

Kirjakaupoissa käynnit ovat olleet suurin kateutta aiheuttava tekijä. Olin kyllä tietoinen jo kauan ennen kustannussopimuksen saamista, että pienten kustantamojen kirjat eivät hevillä pääse kivijalkakirjakauppoihin, eivät ainakaan Suomalaiseen kirjakauppaan. Ajattelin, ettei se haittaa. Pääasia, että kirja on myynnissä - netissähän suurin osa kaupasta nykyään käydään - ja sen voi lainata kirjastosta. Silti etenkin kesällä uutuuskirjojen näkeminen kirjakaupoissa sai aikaan kateuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita, että myös Dionnen tyttöjen kuuluisi olla tässä joukossa. 

Kateus voi tulla muistakin asioista: Tuo sai kirjastaan arvostelun Hesariin, en minä vaan saanut vaikka itse mainostin Dionnen tyttöjä kulttuuritoimittajalle. Tuo on saanut kirjalleen enemmän blogihuomiota. Tuo saa kirjoittajana aikaan paljon enemmän kuin minä, joka olen luonteeltani enemmänkin hidas haahuilija. Tuo on saanut kirjansa jopa tv-mainokseen, josta minun on pienen kustantamon markkinointibudjetilla turha edes haaveilla.

Vaikka olen kuullut/lukenut monen muunkin kirjailijan kertovan samantyyppisistä kateuden tunteista, minun on silti ollut hieman vaikeaa myöntää ja hyväksyä niitä. Ne ovat saaneet minut tuntemaan itseni kiittämättömäksi turhanvalittajaksi, sillä olenhan minä saanut esikoiskirjailijuudesta paljon iloa, positiivista huomiota ja hyvää palautetta kirjasta. Kaikenlaiset tunteet on kuitenkin hyvä tunnistaa ja hyväksyä, siksi kirjoitan niistä nyt blogiinkin. Samalla pidän silti tärkeänä varoa, etten anna niille liian suurta valtaa. Sillä kokemus on osoittanut, että liika itsensä muihin vertailu vaan heikentää elämänlaatua, ja siitä tulee helposti loputon suo, sillä maailmasta löytyy aina paremmin menestyviä ihmisiä joka viiteryhmästä. Ja melko todennäköisesti joku on tälläkin hetkellä kateellinen minulle. 

Tunnen monia kirjailijoita, seuraan heidän blogejaan, ja olen mukana eräässä varsin aktiivisessa kirjailijoiden Facebook-ryhmässä. Olen huomannut, että kaiken tämän kirjailijakeskustelun ympäröimänä oleminen vie minut joskus havaintoja vääristävään kuplaan. Niin että huomaamattani ajattelen, että kustannussopimuksen saaminen on ihan tavallista, jonka suunnilleen kaikki kirjoittavat ihmiset saavuttavat. Onneksi joku aina välillä muistuttaa minua siitä, ettei kustannuskynnyksen ylittäminen todellakaan ole mikään läpihuutojuttu. 

Ja edelleen itse kirjoittaminen on tärkeintä. Koen sen suurena lahjana, että minulla on pääni sisällä muita maailmoja, joihin voin välillä sukeltaa, ja hahmoja, joiden matkassa voin kokea suuria tunteita. Elämässäni on toki muitakin ilonaiheita, mutta jos minulla ei olisi tätä kirjoittamisen lahjaa, elämäni olisi kyllä paljon tylsempää. 


tiistai 1. marraskuuta 2016

Kirjamessuviikonlopun kuulumisia

Ensimmäinen kirjamessuesiintymiseni on pulkassa. Se on merkittävä lisä tähän kirjailijaelämäni monien uusien kokemusten vuoteen ja teki luonnollisesti näistä kirjamessuista minulle erityisen merkitykselliset. Vaikka olen todennut kirjailijaesiintymisten olleen yllättävän mukavia, jännitin silti melkoisesti ”Chick littiä yli genrerajojen” -paneelia, sillä en ollut aiemmin esiintynyt näin isossa tapahtumassa. Koska esiintymisaika oli jo 10:30, ja sisäinen kelloni on vahvasti mallia aamutorkku ja iltavirkku, menin kehittelemään myös sellaista panikointia, että nukun pommiin ja myöhästyn. Mistä tietenkin seurasi, että nukuin huonosti ja katkonaisesti. Mutta hyvin se paneeli meni, olin itselleni epätyypillisesti paikalla jopa 20 minuuttia etuajassa, ja yleisöäkin oli mukavan paljon varhaisesta ajankohdasta huolimatta. Ja kyllä sydäntäni vaan hivelee edelleen, että pääsin samaan paneeliin niinkin nimekkään kirjailijan kuin Tuija Lehtisen kanssa. :)

Hetki ennen paneelin aloitusta. Kyllä hymyilytti nähdä Dionnen tytöt näin isossa koossa. Olen ehkä jäävi sanomaan, koska kyse on omastani, mutta sanon silti, että minusta Dionnen tytöillä on yksi kauneimpia kansikuvia, mitä olen nähnyt. 
Koska viikonloppuun sisältyi myös toisenlainen tapahtuma Tampereella ja hyvän ystävän tapaaminen sen yhteydessä, olin kirjamessuilla vain sunnuntaina. Aluksi hieman harmittelin, etten ehdi enempää, vaikka olisin päässyt ilmaiseksi koko messujen ajan. Mutta ehkä en olisi jaksanutkaan enempää. Vaikka olen tietysti iloinen ja kiitollinen, että sain tilaisuuden päästä esiintymään Suomen suurimmassa kirjallisuustapahtumassa, muistin jälleen puolenpäivän messutungoksessa, että en kuitenkaan ole oikein messuihminen. En ainakaan näin suurten messujen. Pidän enemmän pienemmistä tapahtumista, sillä väsyn ja kuormitun nopeasti ruuhkassa ja hälinässä. 

Ehdin kuitenkin lauantai-illaksi Helsinkiin ja osallistumaan Jussi Katajalan Romuluksen pojat -romaanin julkkaribileisiin. Olen lukenut aiemmin Jussi Katajalan historiallisia spefinovelleja sekä kauhunovelleja ja pitänyt niistä paljon, joten odotan mielenkiinnolla tämän antiikin Roomaan sijoittuvan dekkarin lukemista. Tapasin julkkareissa paljon kavereita ja tuttuja spefi- ja kirjoittajapiireistä, se olikin kirjamessuviikonlopun parasta antia. Olen onnellinen siitä, että olen päässyt tutustumaan kaikkiin näihin upeisiin tyyppeihin. 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Unipressin tarjous ja kirjastokuulumisia

Dionnen tytöt on nyt saatavilla Unipressin verkkokaupasta 35% alennuksella sunnuntaihin 6.11. asti. Joten jos et ole vielä ostanut Dionnen tyttöjä, mutta se on ollut suunnitelmissasi, kannattaa hyödyntää tämä tilaisuus.

Minulla on ollut tässä kuussa sellainen kirjailijuuteen liittyvä ilonaihe, että Dionnen tytöt ovat vihdoinkin lainattavissa Tampereen kirjastoista. Kotipaikkakunnan kirjasto on tärkein, siitä ei mihinkään pääse. Ehdin lokakuun alussa laittaa jo huolestuneena tiedusteluviestiä hankintapäällikölle ja kustantajalleni, kun kesäkuussa tilatut kirjat näkyivät hakujärjestelmässä edelleen 'kuljetettavana' -tilassa, ja minulta oltiin kyselty varauksen viipymisestä. Sain vastauksen, että kirjat olivat saapuneet jo kesällä, mutta niitä ei oltu ehditty vielä luetteloida, siksi ne näkyivät 'kuljetettavana' tilassa. (Näköjään kirjastoillakin on resurssipulaa.) Minä puolestani olin jo melkein varma, että kirjalähetys oli hukkunut postissa tms. 

Pirkanmaan kirjastojen hakujärjestelmässä on toiminto, josta näkee, montako kertaa tiettyä kirjaa on lainattu yhteensä sekä kuluvan vuoden aikana. Aiemmin tuskin noteerasin sitä - en minä lainaustilastojen perusteella valitse itselleni luettavaa - mutta nyt siitä on tullut hyvin kiinnostava. :) 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Kirjamessuesiintyminen

Esiinnyn Helsingin kirjamessuilla tällaisessa paneelikeskustelussa: 

”Chick littiä yli genrerajojen

Sunnuntai 30.10. klo 10:30, Aino-lava

Chick lit – moderni naisten viihdekirjallisuus – tuo yleensä näyttämölle itsenäisiä kaupunkilaisnaisia. Voiko chick lit taipua muuhunkin? Entä jos mukaan sekoitetaan fantasiaa tai kirja suunnataan yläkouluikäisille? Genrerajoja rikkovasta chick litistä keskustelemassa Niina With, Tuija Lehtinen, Anna Hallava, Tiina Piilola ja Liliana Lento. Haastattelijana Maria Carole.”

Minulle on ollut positiivinen yllätys, miten mukavia kirjailijaesiintymiset ovat olleet. Aiemmin yleisölle puhuminen on ollut minulle pakollinen paha, johon joskus joutuu töissä ja opiskeluissa, onneksi kuitenkin aika harvoin. Kyllähän kirjamessuesiintymisen ajatteleminen silti saa hieman perhosia vatsaan, etenkin kun edellisestä kirjailijaesiintymisestäni on vierähtänyt melkein neljä kuukautta, mutta ainakin toistaiseksi vain hyvällä tavalla. En joudu esiintymään vaan pääsen. 

Olen viime päivinä myös miettinyt, miten onnekas olen, kun elämässäni on ihmisiä, joiden myötävaikutuksesta olen saanut kirjailijaesiintymisiä ja ainakin kaksi kirjailijahaastattelua. Ihmisiä, jotka ovat opastaneet minua joisssakin sellaisissa kirjailijuuteen ja kirjamaailmaan liittyvissä asioissa, joista olen itse ollut ihan pihalla, eikä kustantajakaan ole tullut kertoneeksi niistä. Ja ihmisiä, jotka ovat tarvittaessa myös rohkaisseet ja vähän patistaneetkin minua. En olisi saanut esikoiskirjailijuudestani irti läheskään yhtä paljon ilman heitä.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Vuosipäivä

Päivälleen vuosi sitten sain maailman ihanimman sähköpostin. Että Torni haluaa julkaista Dionnen tytöt. Virallisesti minusta kai tuli esikoiskirjailija vasta toukokuussa, jolloin Dionnen tytöt ilmestyi. Itse olen kuitenkin mieltänyt itseni esikoiskirjailijaksi tuosta päivästä lähtien, jolloin sain myönteisen kustannuspäätöksen, sillä se oli ainakin henkisesti suurempi muutos kuin kirjan ilmestyminen. Kuluneeseen vuoteen on mahtunut paljon uusia kokemuksia ja monenlaisia tunteita, eniten toki iloa ja kiitollisuutta. 

Olen lukenut joidenkin kirjailijoiden kommentoineen (en nyt muista ketkä ja missä yhteydessä) että sitten kun kirja menee painoon, siitä voi päästää irti ja huokaista helpotuksesta, koska sille ei voi enää tehdä mitään. Minun kohdallani asia ei ole mennyt ollenkaan niin. Joo, lapsi on lähtenyt maailmalle, mutta tuntuu siltä, että nyt minä vasta olenkin huolehtinut, kuinka se pärjää. Mitä ihmiset sanovat Dionnen tytöistä? Tykätäänkö siitä? Ensimmäisen julkisen arvion bongaaminen ja varsinkin sen lukeminen aiheutti aika lailla ylimääräistä sydämentykytystä. Kuinka paljon kirjaa myydään? Kai se huolitaan kirjastoihin? Ja vaikka en toki voikaan enää tehdä itse tekstille mitään, kyllä minä silti mietin myös omaa toimintaani. Olenko osannut puhua Dionnen tytöistä blogissani, Facebookissa ja muutamassa kirjailijaesiintymisessä, mitä minulla on ollut, niin että se houkuttelee ihmisiä lukemaan kirjan?

Joskus olen myös miettinyt, miten Dionnen tyttöjen julkaisu vaikuttaa kirjoittamiseeni jatkossa. Kuluneen kesän ja syksyn aikana olen kuitenkin huomannut ilokseni, että vaikka kirjoitankin taas astetta tavoitteellisemmin, pohjimmiltaan mikään ei ole silti muuttunut. Tempaudun yhä mukaan tarinani maailmaan kuten ennenkin, ja kirjoittaminen on edelleen minulle yksi nautinnollisimmista tekemisistä ja parasta stressilääkettä. Ja olen onnellinen, että se on osa elämääni.

Tästä on hyvä jatkaa. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Toistuvat teemat tarinoissa

Aloin miettiä, millaisia toistuvia teemoja tarinoissani on, aiheita joihin palaan kerta toisensa jälkeen. Minähän siis olen kirjoittanut paljon enemmän kuin olen julkaissut, sillä olin vuosikausia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Ainakin seuraavat tulivat mieleen:

  • Epätyypilliset/ei-heteronormatiiviset parisuhteet. Olen kirjoittanut usemman naisparin. Miespareja minulla ei ole toistaiseksi ollut päähenkilöinä, mutta sivuhahmoina on ollut jokunen. Lisäksi olen kirjoittanut isosta ikäerosta parisuhteessa - eikä kyseessä ole kliseinen vanha mies ja nuori nainen -asetelma - ja avoimesta parisuhteesta = parisuhde, jossa on yhdessä ja hyvässä hengessä sovittu, että molemmilla saa olla muitakin seksikumppaneita. 
  • Henkilöt, joilla menee ulkoisesti hyvin mutta jotka kuitenkin ovat pikkuisen särkyneitä. Joko he ovat sellaisia jo tarinan alkaessa, tai sitten heille tapahtuu tarinan edetessä jotakin, mikä jättää syvätkin traumat. Olen huomannut senkin, että mitä enemmän ihastun johonkin hahmoon, sitä rankempia kokemuksia kirjoitan hänelle. Koska liian vahvat ja täydelliset hahmot nyt eivät vaan ole kiinnostavia. 
  • Henkilöt, jotka kuuluvat pahisten leiriin, ovat heidän työntekijöitään, perheenjäseniään tms. mutta eivät kuitenkaan ole varsinaisesti pahiksia. He ovat päätyneet mukaan johonkin muita sortavaan toimintaan lähinnä naiiviuttaan, tietämättömyyttään tai voimakastahtoisempien henkilöiden manipuloimana, mutta pikkuhiljaa heidän silmänsä avautuvat. He eivät välttämättä silti pysty/uskalla riuhtaista itseään kokonaan irti systeemistä, mutta kapinoivat ja rikkovat sääntöjä siinä missä voivat auttaaksen tiettyä henkilöä. Useimmiten tähän liittyy myös kielletty rakkaus. 
  • Laajemminkin tasa-arvokysymyksiin, syrjintään ja ihmisoikeuksiin liittyvät asiat.
  • Henkilöt, joilla on jollakin tapaa vaikea suhde vanhempiinsa. Tätä teemaa ei juurikaan ole Dionnen tytöissä, mutta Salaisuuksia Delobriandissa -käsiksessä tästä riittää draamaa.
Olisi mielenkiintoista kuulla teiltä blogini lukijat, jotka myös kirjoitatte, millaisia toistuvia teemoja teidän tarinoissanne on?

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Mitä Dionnen tytöistä on sanottu

Koska olen saanut Dionnen tytöistä jo useamman julkisen arvion, päätin nyt tehdä tällaisen koosteen, mitä kirjasta on tähän mennessä sanottu. Dionnen tytöistä on kirjoitettu seuraavissa blogeissa: 

Jonnan lukunurkkaus"Luen fantasiaa ja chick litiä vähänlaisesti, niiden yhdistäminen vaikutti erikoiselta ja herätti mielenkiintoni. Liliana Lento on onnistunut näiden yhdistämisessä hyvin. Dionnen tytöt on rakennettu selkeästi ja hyvin. Kieli on helppoa ja sujuvaa. Pidin siitä, että Dionnen tytöt oli luotu ihan omaan maailmaansa, eikä yritetty sulauttaa sitä tähän todellisuuteen. Pääjuonista seurasin itse Florencen tarinaa kaikista mieluiten, se oli kiehtovin monivivahteisuutensa ja salaperäisyytensä takia.”

Suomi lukee/Lukutoukka Krista”Chick litin tunnen sen sijaan genrenä aika hyvin, ja voin kyllä sanoa Dionnen tyttöjen olevan siinä lajissa erittäin hyvä kirja. Liliana Lennon esikoisromaani on juuri sopivasti hupsu, hauska ja romanttinen, sellainen kirja joka hymyilyttää ja jota lukiessa joutuu pohtimaan kuka päätyy kenenkin kanssa yhteen. Minusta oli ainakin hauskaa chick litin vannoutuneena ystävänä lukea välillä keijun ja ihmisen rakkaudesta, ei aina miehen ja naisen välisestä suhteesta.”

Viena-Lemmikki Valkeameri”Dionnen tytöt on kiehtova sekoitus tyttökirjan kepeyttä, romantiikkaa, sodan jännitteitä ja arkea. Kirja on ihan omanlaisensa ja siitä kehumiset. Olen riemastunut siitä, että olen lukenut jotain, millaista en ole ennen lukenut 65v lukutaitoisuuteni aikana.”

Lumousta etsimässä(Valitettavasti blogiteksti spoilaa hieman juonta, joten avatkaa linkki omalla vastuullanne.) ”Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti ja varmaotteisesti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttuvat. Stellasta ja Adelinasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita."

Dionnen tytöt on arvosteltu myös Kosmoskynä-lehdessä. Ko. arvostelu löytyy vain paperilehdestä, mutta tässä ote myös siitä: ”Liliana Lento yhdistää yllättävän toimivasti chick litin ja fantasian. Teksti on sujuvaa ja hauskaa luettavaa. Päähenkilöitään suurempien yhteiskunnallisten ongelmien mukaan tuonti lisää kepeään ja kuplivasti etenevään romaaniin kaivattua särmää. Eri lajien välisessä kanssakäymisessä, jännitteissä ja ennakkoluuloissa onkin kiinnostavaa rakentelua. Lento hyödyntää etenkin ihmisten ja keijujen välistä asetelmaa kirjoittaakseen myös tosielämässä ajankohtaisista teemoista, kuten syrjinnästä ja ihmisoikeuksista.”

Lisäksi olen saanut lähipiiriltä henkilökohtaista palautetta. Vaikka palautteen saaminen on aina minulle jossain määrin jännittävää ja toki myös kovin odotettua, julkiset palautteet jännittävät minua huomattavasti enemmän. Sillä jos henkilökohtaisesti annettu palaute on kovin kriittistä, siitä ei tarvitse kertoa kenellekään. Mutta blogit yms. ovat julkisia ja periaatteessa kenen tahansa luettavissa. 

Yleensä ottaen saamani palaute - sekä julkinen että henkilökohtainen - on kyllä ollut ilahduttavan, suorastaan hämmästyttävän hyvää. Ja voi miten kivalta tuntuukaan, kun ihmiset kyselevät, tuleeko kirjaan jatkoa tai ilmaisevat toivovansa sitä. 


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Miksi kirjoitan fantasiaa?

Joskus kysyn itseltäni, miksi oikeastaan kirjoitan fantasiaa. Kirjoitan siis myös tulevassa aikamuodossa, sillä Dionnen tyttöjen itsenäinen jatko-osa, työnimeltään Salaisuuksia Delobriandissa, on työn alla. Lisäksi päässäni kehittyy pikku hiljaa uusi romaani-idea. Siinä ei olla enää keijumaailmassa, mutta kyseessä on jälleen suljettu fantasiamaailma, eivätkä päähenkilöt ole pelkästään ihmisiä. 

Olen siis toisinaan miettinyt, miksi toistaiseksi kaikki romaanimittaan venyvät tarinaideani ovat  sijoittuneet kuviteltuihin maailmoihin, vaikka en edes ole mikään fantasian suurkuluttaja. Toki luen myös fantasiaa ja spefiä laajemminkin, mutta olen kuitenkin lukenut enemmän muita genrejä. Koska olen hyvin henkilövetoinen kirjoittaja, ja tarinoideni pääpaino on suhteissa ja tunteissa, miksen voisi kirjoittaa vain romantiikkaa ja chick littiä höystettynä synkemmillä teemoilla ilman fantasiaelementtejä? Miksi keksiä ja kirjoittaa tarinan taustalle kuvitteellinen sota, vaikka oikeassakin maailmassa on sotia aivan liikaa? Olen saanut kehuja Dionnen tyttöjen maailmasta, ja ne ovat ilahduttaneet kovasti, mutta oikeasti maailmanrakennus on minulle paljon vaikeampaa kuin hahmojeni päänsisäisiin mietteisiin sukeltaminen. 


Dionnen tyttöjen kohdalla ilmeisin vastaus on se, että halusin kirjoittaa keijuista. Enkä mistään kansanperinteen olennoista vaan omanlaisistaan keijuista, siivistä ja lentämisestä. Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä kirjoitan ennen kaikkea siksi, että Dionnen tyttöjen maailmasta ja etenkin siellä elävistä hahmoista riitti vielä lisää tarinaa, jota oli polte päästä kirjoittamaan. Varmaankin myös seuralla on ollut vaikutusta. Kuten olen kertonut Kirjoittajasosiaalisuudesta -tekstissä, ajauduin puolivahingossa spefiä kirjoittaviin porukoihin. Jos kaikki kirjoittajakaverini kirjoittaisivat vain realistista proosaa, olisinkohan itsekään silloin kirjoittanut tarinoihini fantasia-elementtejä?

Koen myös, että fantasiaromaaneja on tietyssä mielessä helpompi kirjoittaa kuin realistisia romaaneja. Jos kirjoittaisin jostakin oikeasta paikasta tai tapahtumasta, joku lukija voisi kommentoida, että ei siellä oikeasti tuollaista ole, ja oikeasti se tapahtuma kyllä meni näin eikä noin. Mutta fantasiaa kirjoittaessani kukaan ei voi tulla sanomaan, että kirjoitan jostakin paikasta tai tapahtumasta väärin. Ja voin kirjoittaa itse luomaani maailmaan ihan mitä vain, mikä ihana vapaus. Fantasian keinoin voi myös peilata tämän maailman ajankohtaisia ongelmia ja ilmiöitä, esimerkiksi Dionnen tytöissä syrjintä ja ihmisoikeudet ovat tapetilla. 

Silti ihmettelen edelleen, miksi juuri tietyt tarinaideat jäävät pyörimään päässä, saavat silmät säteilemään, kutsuvat kirjoittamaan itsensä ja vieläpä venyvät romaanimittaisiksi. Ehkä tämä mysteeri juuri tekeekin kirjoittamisesta niin kiehtovaa. 


perjantai 15. heinäkuuta 2016

Vuosi sitten


Tämä päivä on minulle eräänlainen vuosipäivä. Sillä tasan vuosi sitten lähetin romaanikäsikirjoituksen nimeltä Dionnen tytöt Torni kustantamolle ja muutamille muillekin kustantamoille. Oloni oli yhtä aikaa innostunut ja lievästi kauhistunut, että hui, mä todellakin tein sen. Hetkittäin myös herkistyin, että voi ei, rakas pieni käsikseni on nyt aivan vieraiden ihmisten ruodittavana, ja he päättävät sen kelpaavuudesta. 

Päätös tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille vaati minulta ennen kaikkea rohkeutta. Tsemppasin itseäni näin: “Älä masennu hylsyistä, koska kaikki saavat niitä, ja sinulla on useampi verkko vedessä. Eikä siitäkään pidä masentua, vaikkei kukaan kustantaja tarttuisikaan tähän, sillä fakta on se, että vain pieni osa käsiksistä ylittää julkaisukynnyksen. Kirjoittaminen itsessään on tärkeintä, eikä sitä voi kukaan ottaa sinulta pois. Lähettäessäsi käsiksen kustantajille et siis menetä mitään, voit vaan saada lisää.” No, vähän mielenrauhaa kyllä menetin kustantajien vastauksia odotellessa ja kolme hylsyä saadessa, mutta kylläpä vain kannatti uskaltaa ottaa tämä askel. 

Kirjailija Katri Alatalo kertoo blogissaan”Jo ennen kuin olin julkaissut yhtäkään kirjaa, kuulin eräältä kirjailijalta ajatuksia siitä, miten harvinaista herkkua julkaisu on ja miten lyhyt hetki se julkaisemisen riemu aina on. Varsinainen kirjailijan/kirjoittajan työn ilo täytyikin hänen mukaansa löytää muualta, ihan siitä tavallisesta arjesta eli kirjoittamisesta.”  Varmasti tämä on yksilöllistä ja riippuu myös siitä, missä vaiheessa uraansa kirjailija on - tuskin kymmenennen romaaninsa julkaiseva on asiasta yhtä tohkeissaan kuin esikoiskirjailija. Ja toki itse kirjoittaminen on tärkeintä. Mutta silti ihmettelen, miten julkaisun riemu voi olla jollekulle vain ohikiitävä hetki. Minusta kun tuntuu siltä, että olen ollut kustannussopimuksen saamisesta lähtien enemmän tai vähemmän kirjanjulkaisutäpinöissäni ja olen yhä. Reilun yhdeksän kuukauden aikana on tapahtunut vaikka mitä uutta ja jännää: julkaisuprosessin eri vaiheiden seuraaminen, ensimmäiset kirjailijaesiintymiset, ensimmäisten lukijapalautteiden saaminen jne. Minulle on riittänyt täpinöitymiseen jo se, että olen bongannut netistä minkä tahansa uuden maininnan kirjasta. Ja tähän mennessä saamani lukijapalautteet ovat olleet ilahduttavan, hämmästyttävänkin positiivisia. 

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Finnconin jälkitunnelmissa

Pitkä, ihana ja elämyksellinen Finncon-viikonloppu on takana. Tämä oli kolmas Finncon, johon osallistuin, mutta tietyllä tapaa olo tuntui ensikertalaiselta, koska nyt olin ensimmäistä kertaa muussakin kuin yleisön roolissa. Toki sain olla edelleen myös yleisönä, olin seuraamassa useampaa kiinnostavaa ja inspiroivaa paneelikeskustelua. Lisäksi viikonloppuuni sisältyi kahdet bileet, paljon kavereiden näkemistä, ja tapasinpa muutaman uudenkin tuttavuuden. 

Koska olen varustettu keskimääräistä huonommalla suuntavaistolla, oli kätevää, että juuri tämä Finncon oli Tampereen yliopistolla, jossa olen sattuneesta syystä kuluttanut paljon aikaa kuluneen kahden vuoden aikana. Eipä ainakaan tarvinnut stressata oikeiden esiintymispaikkojen löytämisestä.  Tuntui myös jännältä nähdä tuttu ympäristö toisenlaisessa kontekstissa. Ja puhua Dionnen tytöistä luentosalissa, jossa olen istunut luennolla monet kerrat ja ollut tenteissäkin. 

Esikoiskirjailijapaneelin jälkeen: Jaakko Markus Seppälä, minä, Elina Pitkäkangas, puheenjohtaja Shimo Suntila ja Dare Talvitie. Kuvan otti Kaisu Sandberg. 

Molemmat esiintymiseni menivät hyvin. Lauantaiaamun esikoiskirjailijapaneelia jännitin jonkin verran, sunnuntai-iltapäivän romanttisen fantasian paneelia en jännittänyt enää juuri yhtään. Itse asiassa 45 minuuttia meni yllättävänkin nopeasti, kun puheenvuorot oli jaettu neljän panelistin kesken. Ainakin verrattuna ensimmäiseen kirjailijaesiintymiseeni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla, jolle oli myös varattu 45 minuuttia aikaa, ja jossa pääsin/jouduin esiintymään yksin. Paneeleista jäi melkeinpä sellainen fiilis, että olisin voinut puhua näistä aiheista enemmänkin. Lisäksi esiintymisasukokonaisuuksien suunnittelu oli mukavaa etukäteispuuhaa. Samassa asussa ei tietenkään voi esiintyä kahtena peräkkäisenä päivänä. ;) Esikoiskirjailijuus, mikä ihana syy ostaa uusia mekkoja. 

Romanttisen fantasian paneelissa: puheenjohtaja Matti Järvinen, Maria Carole, J.S. Meresmaa, Elina Pitkäkangas ja minä. Kuvan otti Päivi Itäpuro. 

Yleensä ottaen Finncon oli aivan mahtava, ja erityiskiitos siitä kuuluu kaikille teille ihanille ihmisille, jotka pääsin tapaamaan. Tunsin olevani niin omassa porukassani. Finnconeilla on yleensä myös sellainen hyvä vaikutus, että niiden jälkeen pää on täynnä kirjoitusintoa. 

Finnconin jälkitunnelmissa minua on ilahduttanut myös se, että uudessa Kosmoskynässä oli varsin positiivinen arvio Dionnen tytöistä. Tässä ote arviosta: "Liliana Lento yhdistää yllättävän toimivasti chick litin ja fantasian. Teksti on sujuvaa ja hauskaa luettavaa. Päähenkilöitään suurempien yhteiskunnallisten ongelmien mukaan tuonti lisää kepeään ja kuplivasti etenevään romaaniin kaivattua särmää. Eri lajien välisessä kanssakäymisessä, jännitteissä ja ennakkoluuloissa onkin kiinnostavaa rakentelua. Lento hyödyntää etenkin ihmisten ja keijujen välistä asetelmaa kirjoittaakseen myös tosielämässä ajankohtaisista teemoista, kuten syrjinnästä ja ihmisoikeuksista.” Lisäksi arvostelija Miia Outinen toteaa: ”Dionnen tytöt -romaanin hahmoista ja maailmasta tulee tunne, että niitä on rakennettu rakkaudella.” Voi, niin todellakin on. 


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kirjailijaesiintymisiä

Olin viime viikon lauantaina Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla puhumassa Dionnen tytöistä, polustani esikoiskirjailijaksi ja kirjanjulkaisuprosessista. Koska yleisölle puhuminen ylipäänsä saa minulla perhosia vatsaan, ja kyseessä oli vielä ensimmäinen kirjailijaesiintymiseni ikinä, niin jännittihän tuo alkuun kovasti. Esiintyminen sujui kuitenkin hyvin ja oli itse asiassa tosi kivaa, kunhan pääsin alkujännityksestä. Kurssilaiset olivat ihanan kiinnostuneita, heillä oli paljon kysymyksiä, ja osasin jopa vastata jotain järkevää heidän kysymyksiinsä. Olihan tuo oikeastaan kiitollisin esiintymistilanne, mitä voi kuvitella. Sain puhua siitä, mitä rakastan, yleisö oli paikalla omasta halustaan, ja minkäpä muun suhteen voisin olla parempi asiantuntija kuin oman kirjani.

Koska ensimmäinen kirjailijaesiintyminen oli noin hyvä kokemus, seuraavat eivät varmastikaan jännitä läheskään yhtä paljon. Esiintymisiä on tosiaan tulossa lisää, olen mukana 1.-3.7. Tampereen yliopistolla järjestettävässä Finnconissa seuraavissa paneeleissa. 

La 2.7. 10:00-11:00
Luentosali D10b
Esikoiskirjailijat estradilla
1h
Ensimmäisen teoksensa 2015-2016 julkaisseet Jaakko Markus Seppälä, Dare Talvitie, Elina Pitkäkangas ja Liliana Lento keskustelevat kirjoittamisesta, julkaisukynnyksen ylittämisestä ja esikoiskirjailijuudesta. Pj. esikoiskirjailija-emeritus Shimo Suntila.

Su 3.7. 15:00-16:00
Luentosali D10b
Romanttista fantasiaa vai fantastista romantiikkaa?
1h
J.S. Meresmaa, Maria Carole, Liliana Lento, Elina Pitkäkangas, Matti Järvinen (pj.)
Mitä annettavaa romantiikalla on fantasiakirjallisuudelle? Tai fantasialla romanttiselle kirjallisuudelle?
Lajeja taitavasti yhdistelevät kirjailijat valottavat suhdettaan niihin ja kertovat, mikä romantiikan ja fantasian yhdistämisessä viehättää.
Miten vältetään kliseiden karikot? Kuinka luodaan hahmoista kiinnostavia? Millä keinoilla luodaan ihmissuhteisiin jännitettä?
Varoitus: Keskustelu voi aiheuttaa pysyvää haittaa romantiikkaan liitetyille ennakkoluuloille.

Lisäksi olen saanut vahvistuksen, että pääsen lokakuussa Helsingin kirjamessuille Chick lit spefikirjallisuudessa -paneeliin. Ja siitäkös minä täpinöidyin, kun kuulin, että yksi kanssapanelisteista on Tuija LehtinenVaikka Lehtisen aikuisille suunnatut kirjat eivät ole erityisemmin napanneet, niin nuortenkirjailijana hän on ollut ja on edelleen yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen erityisesti hänen nuortenkirjojensa hyvällä tavalla nasevaa tyyliä. Ja nyt sitten pääsen hänen kanssaan samaan paneeliin, vaikka hän on aivan eri tasolla kuin minä. :D

Ensimmäinen kirjailijaesiintyminen ja tieto tulevista esiintymisistä on vaikuttanut niin, että koen kirjailijaidentiteettini jälleen vahvistuneen, nousseen taas yhden hyppäyksen ylemmäs. Olen myös tajunnut entistä paremmin, että se on identiteetti, jonka voin pitää aina aktiivisena. Työuraani ovat varjostaneet alituiset määräaikaiset työsuhteet ja niiden tuoma epävarmuus tulevaisuudesta. Mutta kirjoittaminen ei riipu epävarmasta työllisyystilanteesta eikä edes kustannusmaailman kiemuroista. Vaikka en Dionnen tyttöjen jälkeen saisi enää ikinä mitään julkaistua (tietenkin toivon, että saan!), kukaan ei voi silti ottaa minulta pois kirjoittamista.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Kirjahaaste

Sain haasteen Keijumetsästä -blogin Afenilta.

Säännöt:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Harry Potter. Tosin en ole lukenut sarjaa kokonaan. Luulin, että olisin pitänyt, mutta ei vaan napannut. Ehkä minulla oli liian suuret odotukset. 

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Tähän en kyllä osaa vastata. Ei kai sellaista kirjaa olekaan, josta kukaan ei pitäisi? Toivottavasti ei. 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tämä tapahtuu Marian Keyesin romaanissa Tuiki tuiki tähtönen. Lydia ja Andrei ovat kämppiksiä. Aluksi he olivat nihkeissä väleissä, mutta kun he ensin päätyivät humalassa avautumaan toisilleen murheistaan ja sen jälkeen harrastamaan intohimoista seksiä useamman kerran, ajattelin, että heistä tulee vielä hyvä pari. Andrei vaikutti muutenkin kivalta ja sopivasti maanläheiseltä tyypiltä. Sitten Lydia kuitenkin alkoi seurustella lipevän Conallin kanssa, joka herätti antipatiani jo sen takia, että hän teki työkseen yrityssaneerauksia, eli irtisanoi ihmisiä. Kaiken kukkuraksi Conall  oli ärsyttävän itsevarma ja käyttäytyi kuin mielipuolinen stalkkeri; mm. kyttäsi Lydiaa tämän asunnon ulkopuolella päästäkseen juttelemaan tämän kanssa, eikä uskonut Lydian ensimmäistä kieltäytymistä vaan ehdotteli treffejä niin kauan, että nainen lopulta antoi periksi. 

Toisaalta tuo Lydia ja Andrei kuvio rikkoi kivasti kliseitä siinä, että vaikka jonkun kanssa olisi kuinka hyvää seksiä, se ei itsestäänselvästi takaa hyvää parisuhdetta, tai että parisuhdetta edes syntyisi. Mutta kun Andrei olisi ollut niin paljon miellyttävämpi tyyppi kuin Conall. 

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

En nyt tiedä, miten suosittua tämä on, mutta sellainen kova scifi, jossa on liikaa infodumppia ja teknisiä yksityiskohtia. 

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

En osaa nimetä ketään yksittäistä hahmoa, mutta koen usein ärsyttävinä sellaiset romaanihenkilöt, joihin suunnilleen kaikki muut kirjan henkilöt ihastuvat. 

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Kalle Päätalo, hänen tyylinsä on liian pitkäpiimäistä minulle.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

On näitä varmaan muitakin, mutta Twilight tulee ensimmäisenä mieleen. Olen nähnyt Twilightista yhden leffan, ja siinä oli minulle ihan tarpeeksi. 

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto (Jurassic Park) ja Kadonnut maailma (The Lost world), joiden pohjalta Jurassic Park leffat on tehty. Katsoin leffat ensin ja luin vasta sitten kirjat. Yleensä kirjat ovat minusta parempia kuin niistä tehdyt leffat, eivätkä nämäkään kirjat olleet ollenkaan huonoja. Mutta dinosaurusten remuaminen oli vaikuttavampaa leffateatterin suurelta valkokankaalta katsottuna kuin kirjasta luettuna. 




lauantai 4. kesäkuuta 2016

Tunnelmia hetki julkaisun jälkeen

Dionnen tyttöjen ilmestymisestä on kulunut puolitoista viikkoa. Katson kirjaa vieläkin joka päivä yhtä aikaa syvän tyytyväisenä, lempeän kiitollisena ja hieman hämmästyneenäkin, että tuossa se nyt todella on. Ja että muutaman vuoden ajalle limittynyt kerroksellinen kirjoitusprosessi ja pitkä julkaisun odotusaika ovat nyt tosiaan päättyneet.

Minulla oli viime viikonloppuna ihanat julkkaribileet. Ne eivät olleet mitkään viralliset julkkarit, vaan itse järjestämäni yksityiset bileet lähipiirilleni ja kavereilleni. Koska olen ollut viime vuosina useammissa kirjanjulkkaribileissä, ja saanut kutsuja vielä useampiin kuin olen pystynyt osallistumaan, minusta oli aivan huippua, että saatoin vihdoinkin pitää myös itse julkkaribileet. 

Olen ehtinyt saada Dionnen tytöistä jo yhden lukijapalautteenkin. Ja vieläpä sellaisen palautteen, joka oli sen päivän ilo, ja jota kehtaa mainostaa: ”Viihdyttävää ja hyvin kulkevaa tekstiä. Mahtavaa kuinka suhdesählinki, yhteiskunnallinen tilanne ja syvät traumat punoutuvat niin saumattomasti yhteen. Siistiä, että maailma oli tavallaan tuttu, mutta oli fantasiaelementtejä. Luen varmasti seuraavankin kirjasi. :)” Koska minua toki jännittää, mitä ihmiset kirjasta sanovat, oli mukavaa, että ensimmäinen palaute oli noin hyvä ja lempeä. 

Olen tietysti ollut jo pitkään asennoitunut siihen, että Dionnen tytöt voi nyt lukea periaatteessa kuka tahansa. Enhän olisi ylipäänsä tarjonnut käsistä kustantajille, jos en olisi ollut sinut tämän asian kanssa. Sen sijaan olen viime päivinä havahtunut sellaiseen ajatukseen, että kun kirja on ilmestynyt, en voi enää tietää, ketkä kaikki sen lukevat. Aiemminhan lähetin käsiksen sovitusti tietyille ihmisille esiluettavaksi, ja he olivat velvollisia antamaan siitä palautetta. Ja olin toki myös perillä siitä, mihin kustantamoihin olin käsiksen lähettänyt, vaikka en tuntenutkaan henkilökohtaisesti näiden kustantamojen työntekijöitä. Mutta nyt joku voi lukea Dionnen tytöt ja  ihastua/vihastua/vaikuttua suuresti tarinasta, enkä minä saa koskaan tietää siitä. Tämä ajatus vaatiikin vielä totuttelua. 


tiistai 24. toukokuuta 2016

Vihdoinkin! :D

Maailman odotetuin postilähetys saapui tänään. Tässä se nyt vihdoinkin on, rakas esikoisromaanini. :D

Sain tosin jo viikko sitten viestin, että Dionnen tytöt on tullut painosta. Kustantamollani on painotalo Tallinnassa, ja kirjat lähetetään ensin Kuopioon, jossa itse kustantamo sijaitsee, siksi tällainen viive. Tuota viikkoa ympäröi jännä epätodellisuuden tunne, koska tiesin kirjan valmistuneen, mutta en ollut päässyt vielä näkemään enkä koskettamaan sitä. Minun olisi tehnyt mieli kailottaa ympäriinsä, että kirjani on tullut painosta, mutta halusin kuitenkin odottaa, että saan Dionnen tytöt käteeni ja valokuvia siitä, ennen kuin mainostan asiaa julkisemmin.

Vastauksena kysymykseen miltä nyt tuntuu: onhan tämä ollut aivan ihana päivä. Vaikka minulla on ollut kustannussopimus viime syksystä, kansikuva on ollut olemassa joulukuusta, jolloin kirja tuli ennakkomyyntiin, olin nähnyt takakannen ja sivuliepeen pdf-tiedostona, ja tietysti oikolukenut taittovedoksen, niin siltikin  oli ihmeellistä nähdä Dionnen tytöt ihan oikeana kirjana. Ja nähdä kauan matkassa kulkenut, niin tutuksi ja rakkaaksi tullut tarina kirjan sivuilla. 

Se yllätti hieman, että kirjassa on vähän isommat sivut kuin luulin. Eivät sivut siis mitkään poikkeuksellisen isot ole, ihan normaalia A5 kokoa, mutta kuitenkin. En oikein tiedä, miksi minulla oli sellainen itsepintainen mielikuva, että Dionnen tytöt olisi kooltaan pieni. 

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Samansukupuolinen rakkaus spefikirjallisuudessa

Jo toinen kirjailijahaastattelu on pulkassa, vaikka Dionnen tytöt ei ole edes ilmestynyt vielä (mutta se on jo painossa, joten aivan kohta…). Tämä haastattelu tulee kesäkuussa ilmestyvään Kulttuurivihkot lehteen, ja teemana on samansukupuolinen rakkaus suomalaisessa spefikirjallisuudessa. Päätin kirjoittaa myös blogiin hieman ajatuksiani ja kommenttejani aiheesta. 

Dionnen tytöissä, on yksi naispari. Heidän rakkaustarinansa on yksi kirjan keskeisistä juonista. Dionnen tyttöjen yhteiskunnassa kukaan ei tee numeroa siitä, ovatko pariskunnan osapuolet samaa vai eri sukupuolta. Sen sijaan ihmisen ja keijun parisuhde on joillekin iso ongelma. 

Novellissani Rose & May, joka on julkaistu Kumman rakas -antologiassa, on hieman samantapainen asetelma. Novelli sijoittuu samaan fantasiamaailmaan kuin Dionnen tytöt. 

Myös spefinovellissani Perjantaityttöystävä, joka on julkaistu Ursula-lehdessä 1/2015, on kahden naisen rakkaussuhde. Perjantaityttöystävässä ollaan tässä maailmassa, kesäisellä Tampereella, mutta siinäkään päähenkilö ei ihmettele, että miten mä nyt naiseen menin ihastumaan. Novellin jännite ja spefielementti tulee tyttöystävän oudosta käytöksestä. 

Miksikö olen kirjoittanut samansukupuolisesta rakkaudesta tällä tavoin? Osittain varmaankin siksi, että ei-heteroseksuaalisuus on itselleni nykyään niin itsestäänselvää ja luonnollista. Pöytälaatikossani on kyllä myös pari novellia, jossa päähenkilön rakastuminen saman sukupuolen edustajaan on hänelle uutta ja hämmentävää, ja se tuo myös dramatiikkaa tarinaan. Tosin siihen aikaan kun olen kirjoittanut nuo novellit, em. asiat olivat itsellenikin vielä aika uusia, joten minulla oli varmaankin tarvetta prosessoida niitä myös fiktiivisen kirjoittamisen kautta. Enää ei ole. Mutta minulle on myös tietoinen valinta ja kannanotto kirjoittaa samansukupuolisesta rakkaudesta sillä tavoin, että siinä ei ole mitään ihmeteltävää, pällisteltävää eikä varsinkaan paheksuttavaa. Dionnen tytöissä käsitellään kyllä myös tasa-arvokysymyksiä, syrjintää ja vähemmistöjen oikeuksia, sillä myös ne ovat minulle teemoja lähellä sydäntä, mutta ne eivät liity kenenkään seksuaaliseen suuntautumiseen vaan ihmisten ja keijujen välisiin suhteisiin. 

Minusta spefikirjallisuudella on paljon potentiaalia seksuaalisen tasa-arvon edistämisessä siksi, että tarinat voidaan sijoittaa fantasiamaailmoihin tai vaihtoehtohistorioihin, joissa tämän maailman normit eivät päde. Esimerkiksi Dionnen tyttöjen yhteiskunnassa samansukupuoliset parisuhteet ovat aina olleet tasa-arvoisia heterosuhteiden kanssa, tosin ko. yhteiskunnassa on sitten muunlaisia ongelmia. Spefissä voidaan mennä pidemmällekin, kirjoittaa vaikka maailma, jossa homoseksuaalisuus on yleistä ja heteroseksuaalisuus harvinaista. Tai yhteiskunta, jossa polyamoriset suhteet ovat normi ja yksiavioisia parisuhteita pidetään kummallisina ja paheksuttavina. Mahdollisuuksia on valtavasti, sillä vain mielikuvitus on rajana. 

Omia suosikkejani queer-spefikirjallisuudessa ovat mm. Maria Carolen Tulen tyttäriä, Jenny Kangasvuon Sudenveri ja novelleista Mari Saarion Punaorvokkien laulu, joka on julkaistu Me emme valehtele -antologiassa. Valtavirtakirjallisuuden puolelta ehkä suurimman vaikutuksen ovat tehneet Helene de Monferrandin Heloisen ystävät ja Suzannen päiväkirja. Kirjat ovat tavallaan jatko-osia toisilleen, tai ehkä enemmänkin rinnakkaisosia, sillä kahden kirjan aikajänteet menevät osittain limittäin, mutta ne on kerrottu eri henkilöiden näkökulmasta. Monferrandin hahmot ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni, ja hänen kirjansa ovat varmasti vaikuttaneet myös omaan kirjoittamiseeni. 


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Haastattelu ja kirjoittamiseen liittyvät oletukset

Minulla oli viime viikolla elämäni ensimmäinen kirjailijahaastattelu. Se tulee Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien jäsenlehden Kosmoskynän seuraavaan numeroon, joka ilmestyy kesäkuussa. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, koska toimittajalla ei ollut resursseja lähteä Tampereelle. Oikeastaan sähköpostihaastattelu oli minusta vaan hyvä, koska näin minulla oli enemmän aikaa miettiä mitä ja miten vastaan kuin perinteisessä kasvotusten tehtävässä haastattelussa olisi ollut. Eipä siinä  muutenkaan ollut hankalia kysymyksiä, sopivan lempeä aloitus ensikertalaiselle siis. 

Kirjailijahaastatteluista tuli mieleen, että ihmisillä, jotka eivät itse kirjoita, on toisinaan aika mielenkiintoisia oletuksia kirjoittamiseen liittyen. Tyypillisin lienee se, että tarina kertoo kirjoittajan omasta elämästä. Itse olen törmännyt tuohon oletukseen aika vähän, koska olen kirjoittanut paljon spefiä. Ja myös sellaisista asioista, joita valitettavasti tapahtuu tässäkin maailmassa, mutta on itsestään selvää, ettei minulla paljasjalkaisena tamperelaisena 2000-luvulla ole niistä omakohtaista kokemusta. Mutta toki tarinoissani on myös asioita, joita minulle olisi mahdollista tapahtua. Esimerkiksi olen kirjoittanut työpaikkakiusaamisesta. Ystävä, jonka olin tuntenut vasta vuoden verran, sanoi kauhistuneen myötätuntoisena luettuaan ko. tarinan: ”Ai kauhea, mä en ollenkaan tiennyt, että sulla on ollut tuollaisia työkavereita.” Minä selitin, että eihän minulla olekaan, juttu on täysin fiktiota. Toki myös eletty elämäni vaikuttaa kirjoittamiseeni, mutta ei se noin suoraviivaista ole.

Väliin aiheeseen liittymätön sinivuokkokuva, koska kevätkukat <3. Tai ei tämä aivan aiheeseen liittymätön ole, sillä Dionnen tytöissä kyllä puhutaan sinisistä kukista. ;) 

Olen törmännyt myös sellaiseen oletukseen, että kirjoittajana osaan olla luova tilauksesta, aina ja kaikkialla. Kerroin uudessa työpaikassa, että kirjoittaminen on rakas harrastukseni. Tuossa vaiheessa en ollut vielä julkaissut ensimmäistä novellianikaan. Eräs työkaverini tokaisi, että keksihän sitten hyvä runo kollegan X synttärikorttiin, joka annetaan hänelle iltapäiväkahvilla. No ei se todellakaan niin mennyt, että olisin tuosta noin vain vetänyt hihasta hienon runon. Ensinnäkin kirjoitan runoja hyvin harvoin, ja ne ovat yleensä yksityisiä tunteenpurskahduksia, joita en mielelläni näytä kenellekään. Toiseksi olin tavannut synttäreitään viettävän työkaverin ensimmäistä kertaa edellisenä päivänä. Muistaakseni kiemurtelin tuosta irti vetoamalla työkiireisiin ja siihen, että olen mielestäni jäävi kirjoittamaan runoa ihmiselle, jota en vielä tunne juuri yhtään. 

Millaisia outoja kirjoittamiseenne liittyviä oletuksia te blogini lukijat olette kohdanneet?