keskiviikko 24. elokuuta 2016

Mitä Dionnen tytöistä on sanottu

Koska olen saanut Dionnen tytöistä jo useamman julkisen arvion, päätin nyt tehdä tällaisen koosteen, mitä kirjasta on tähän mennessä sanottu. Dionnen tytöistä on kirjoitettu seuraavissa blogeissa: 

Jonnan lukunurkkaus"Luen fantasiaa ja chick litiä vähänlaisesti, niiden yhdistäminen vaikutti erikoiselta ja herätti mielenkiintoni. Liliana Lento on onnistunut näiden yhdistämisessä hyvin. Dionnen tytöt on rakennettu selkeästi ja hyvin. Kieli on helppoa ja sujuvaa. Pidin siitä, että Dionnen tytöt oli luotu ihan omaan maailmaansa, eikä yritetty sulauttaa sitä tähän todellisuuteen. Pääjuonista seurasin itse Florencen tarinaa kaikista mieluiten, se oli kiehtovin monivivahteisuutensa ja salaperäisyytensä takia.”

Suomi lukee/Lukutoukka Krista”Chick litin tunnen sen sijaan genrenä aika hyvin, ja voin kyllä sanoa Dionnen tyttöjen olevan siinä lajissa erittäin hyvä kirja. Liliana Lennon esikoisromaani on juuri sopivasti hupsu, hauska ja romanttinen, sellainen kirja joka hymyilyttää ja jota lukiessa joutuu pohtimaan kuka päätyy kenenkin kanssa yhteen. Minusta oli ainakin hauskaa chick litin vannoutuneena ystävänä lukea välillä keijun ja ihmisen rakkaudesta, ei aina miehen ja naisen välisestä suhteesta.”

Viena-Lemmikki Valkeameri”Dionnen tytöt on kiehtova sekoitus tyttökirjan kepeyttä, romantiikkaa, sodan jännitteitä ja arkea. Kirja on ihan omanlaisensa ja siitä kehumiset. Olen riemastunut siitä, että olen lukenut jotain, millaista en ole ennen lukenut 65v lukutaitoisuuteni aikana.”

Lumousta etsimässä(Valitettavasti blogiteksti spoilaa hieman juonta, joten avatkaa linkki omalla vastuullanne.) ”Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti ja varmaotteisesti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttuvat. Stellasta ja Adelinasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita."

Dionnen tytöt on arvosteltu myös Kosmoskynä-lehdessä. Ko. arvostelu löytyy vain paperilehdestä, mutta tässä ote myös siitä: ”Liliana Lento yhdistää yllättävän toimivasti chick litin ja fantasian. Teksti on sujuvaa ja hauskaa luettavaa. Päähenkilöitään suurempien yhteiskunnallisten ongelmien mukaan tuonti lisää kepeään ja kuplivasti etenevään romaaniin kaivattua särmää. Eri lajien välisessä kanssakäymisessä, jännitteissä ja ennakkoluuloissa onkin kiinnostavaa rakentelua. Lento hyödyntää etenkin ihmisten ja keijujen välistä asetelmaa kirjoittaakseen myös tosielämässä ajankohtaisista teemoista, kuten syrjinnästä ja ihmisoikeuksista.”

Lisäksi olen saanut lähipiiriltä henkilökohtaista palautetta. Vaikka palautteen saaminen on aina minulle jossain määrin jännittävää ja toki myös kovin odotettua, julkiset palautteet jännittävät minua huomattavasti enemmän. Sillä jos henkilökohtaisesti annettu palaute on kovin kriittistä, siitä ei tarvitse kertoa kenellekään. Mutta blogit yms. ovat julkisia ja periaatteessa kenen tahansa luettavissa. 

Yleensä ottaen saamani palaute - sekä julkinen että henkilökohtainen - on kyllä ollut ilahduttavan, suorastaan hämmästyttävän hyvää. Ja voi miten kivalta tuntuukaan, kun ihmiset kyselevät, tuleeko kirjaan jatkoa tai ilmaisevat toivovansa sitä. 


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Miksi kirjoitan fantasiaa?

Joskus kysyn itseltäni, miksi oikeastaan kirjoitan fantasiaa. Kirjoitan siis myös tulevassa aikamuodossa, sillä Dionnen tyttöjen itsenäinen jatko-osa, työnimeltään Salaisuuksia Delobriandissa, on työn alla. Lisäksi päässäni kehittyy pikku hiljaa uusi romaani-idea. Siinä ei olla enää keijumaailmassa, mutta kyseessä on jälleen suljettu fantasiamaailma, eivätkä päähenkilöt ole pelkästään ihmisiä. 

Olen siis toisinaan miettinyt, miksi toistaiseksi kaikki romaanimittaan venyvät tarinaideani ovat  sijoittuneet kuviteltuihin maailmoihin, vaikka en edes ole mikään fantasian suurkuluttaja. Toki luen myös fantasiaa ja spefiä laajemminkin, mutta olen kuitenkin lukenut enemmän muita genrejä. Koska olen hyvin henkilövetoinen kirjoittaja, ja tarinoideni pääpaino on suhteissa ja tunteissa, miksen voisi kirjoittaa vain romantiikkaa ja chick littiä höystettynä synkemmillä teemoilla ilman fantasiaelementtejä? Miksi keksiä ja kirjoittaa tarinan taustalle kuvitteellinen sota, vaikka oikeassakin maailmassa on sotia aivan liikaa? Olen saanut kehuja Dionnen tyttöjen maailmasta, ja ne ovat ilahduttaneet kovasti, mutta oikeasti maailmanrakennus on minulle paljon vaikeampaa kuin hahmojeni päänsisäisiin mietteisiin sukeltaminen. 


Dionnen tyttöjen kohdalla ilmeisin vastaus on se, että halusin kirjoittaa keijuista. Enkä mistään kansanperinteen olennoista vaan omanlaisistaan keijuista, siivistä ja lentämisestä. Salaisuuksia Delobriandissa -käsistä kirjoitan ennen kaikkea siksi, että Dionnen tyttöjen maailmasta ja etenkin siellä elävistä hahmoista riitti vielä lisää tarinaa, jota oli polte päästä kirjoittamaan. Varmaankin myös seuralla on ollut vaikutusta. Kuten olen kertonut Kirjoittajasosiaalisuudesta -tekstissä, ajauduin puolivahingossa spefiä kirjoittaviin porukoihin. Jos kaikki kirjoittajakaverini kirjoittaisivat vain realistista proosaa, olisinkohan itsekään silloin kirjoittanut tarinoihini fantasia-elementtejä?

Koen myös, että fantasiaromaaneja on tietyssä mielessä helpompi kirjoittaa kuin realistisia romaaneja. Jos kirjoittaisin jostakin oikeasta paikasta tai tapahtumasta, joku lukija voisi kommentoida, että ei siellä oikeasti tuollaista ole, ja oikeasti se tapahtuma kyllä meni näin eikä noin. Mutta fantasiaa kirjoittaessani kukaan ei voi tulla sanomaan, että kirjoitan jostakin paikasta tai tapahtumasta väärin. Ja voin kirjoittaa itse luomaani maailmaan ihan mitä vain, mikä ihana vapaus. Fantasian keinoin voi myös peilata tämän maailman ajankohtaisia ongelmia ja ilmiöitä, esimerkiksi Dionnen tytöissä syrjintä ja ihmisoikeudet ovat tapetilla. 

Silti ihmettelen edelleen, miksi juuri tietyt tarinaideat jäävät pyörimään päässä, saavat silmät säteilemään, kutsuvat kirjoittamaan itsensä ja vieläpä venyvät romaanimittaisiksi. Ehkä tämä mysteeri juuri tekeekin kirjoittamisesta niin kiehtovaa.