Vapaaehtoinen lapsettomuus kirjallisuudessa

Minä olen vapaaehtoisesti - ja onnellisesti - lapseton, tuttavallisemmin vela. Niin on myös moni tuttavani ja muutama ystäväkin. Tämä tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että en ole halunnut omia lapsia.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on vielä 2010-luvullakin asia, joka herättää ihmettelyä ja paheksuntaakin, ja tiedän joidenkin kokeneen myös suoranaista painostusta lasten hankkimiseen. Kirjallisuudessa vapaaehtoista lapsettomuutta on käsitelty vielä aika vähän. Valitettavasti olen törmännyt lukemissani kirjoissa myös siihen, että velahahmo on kuvattu negatiivisten stereotypioiden kautta: joko itsekkäänä ja pinnallisena bilehileenä - hyvä ettei lastenvihaajana - tai sitten velaus selitetään vain ja ainoastaan lapsuuden traumoilla (en halua hankkia lapsia, koska oma lapsuuteni oli niin kamala). Tai mikä pahinta: nainen on vannoutunut vela, kunnes hän tapaa Sen Oikean Miehen. Toki tämä on joillekin todellisuutta, mutta vastaavasti on monia, joilla mieli ei todellakaan muutu.

Positiivisia esimerkkejä ovat Veera Vaahteran Kevyesti kipsissä ja Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat veloja. Vapaaehtoista lapsettomuutta ei ole kummallakaan nostettu minkään suurennuslasin alle, mitä nyt Kevyesti kipsissä -kirjan päähenkilö Lotan sisko hieman kuittailee, eikä selitetty millään lapsuudentraumoilla, vaan velaus vain on osa heidän persoonaansa.

Täytyyhän sitä omakin kortensa kantaa kekoon: Salaisuuksia Delobriandissa -kirjassa on päähenkilöinä kaksi velahahmoa, parikymppinen Alexa ja päälle nelikymppinen Margot. Kummankaan velaus ei liity olennaisesti kirjan juonikuvioihin, se on vain yksi heidän ominaisuutensa muiden joukossa. Epätavallisemmista perhe- ja parisuhdemuodoista kirjoittaminen on muutenkin lähellä sydäntäni.

Salaisuuksia Delobriandissa -kirjassa on näkökulmahenkilönä myös Sofia, joka kärsii vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Hän on ollut minulle yksi vaikeimmista hahmoista kirjoittaa. Toki olen kirjoittanut hahmoilleni paljon muutakin, josta minulla ei - onneksi! - ole omakohtaista kokemusta. Mutta jotenkin lapsettomuussurun kuvaaminen tuntui erityisen haastavalta, koska se on omalle kokemusmaailmalleni vastakkainen. Mietin usein kirjoittaessani, että osaanko nyt kuvata tätä tarpeeksi hyvin/uskottavasti/intensiivisesti. Onneksi minulla oli esilukijoita, heistä oli apua tässäkin. Miksi sitten halusin kirjoittaa Sofiasta ja hänen lapsettomuussurustaan? Koska myös hän kutsui minua kertomaan tarinansa, ja itseään pitää haastaa kirjoittajana aina välillä.