torstai 3. elokuuta 2017

Kirjailijaidentiteettipohdintaa osa 2

Olin vuosia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja. Joten oli aikamoinen muutos kirjoittajaidentiteetilleni, kun sain syksyllä 2015 kustannussopimuksen. Tosin tietty muutos tapahtui jo silloin, kun päätin tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille. Kun hioin käsistä kustantamokierrokselle lähettämistä varten ja odotin kustantajien vastauksia, saatoin ajatella ja sanoakin, että en ole vielä virallisesti kirjailija, mutta sydämeltäni jo olen. Mutta toki myönteisen kustannuspäätöksen saaminen oli ratkaiseva muutos - isompi kuin itse kirjan ilmestyminen.

Kirjoittaminen on tuntunut syksystä 2015 alkaen enemmältä kuin harrastukselta. Mutta ei se ihan ammatiltakaan tunnu, koska en elä kirjoittamisella. Minulla on päivätyö, joka on myös minulle tärkeä, ja jossa on säännöllinen kuukausipalkka. (Tiedän kyllä, että suurin osa kirjailijoista tekee työkseen myös jotain muuta, enkä suinkaan ajattele, ettei sivutoimisesti tehtävä työ olisi yhtä lailla oikea ammatti kuin päätoimisesti tehtävä. Kyse on puhtaasti omasta kokemuksestani kirjailijana olemisesta, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.) Tunnen myös itseni vielä aika aloittelijaksi kirjailijana, vaikka itse kirjoittaminen onkin ollut jo pitkään osa elämääni. Kirjoittaminen on nämä vajaat pari vuotta ollut minulle jännästi jossain harrastuksen ja ammatin välimaastossa. Puoliammatti.

Kirjailijaidentiteetin työstäminen on ollut itselleni ehkä keskimääräistä mutkikkaampaa, koska olin Dionnen tyttöjen kustannussopimuksen saadessani päätoiminen opiskelija. Eli olen samaan aikaan työstänyt myös toista kehittyvää ammatti-identiteettiä. Voin minä kai sen tunnustaakin, että olen valmistunut tänä vuonna sosiaalityöntekijäksi. 

Minulla on ollut helmikuusta asti mahdollisuus tehdä kolmen päivän työviikkoa sosiaalityöntekijänä ja saada näin ollen ajallisesti enemmän tilaa kirjoittamiselle. Pienestä palkasta huolimatta tämä on juuri sellaista elämää, mitä olen tavoitellut, ja toivon voivani säilyttää nämä olosuhteet jatkossakin. Toki olen myös onnekas, kun minun on taloudellisesti mahdollista toimia näin.

En tiedä, miten kirjailijaidentiteettini jatkossa kehittyy. Ja miten se vaikuttaa, että että jatkossa en ole enää esikoiskirjailija, kun Salaisuuksia Delobriandissa ilmestyy. Mutta sen tiedän, että kirjoittaminen on tärkeimpiä - ja useimmiten myös mukavimpia - asioita, mitä elämässäni on. Se on hyvin olennainen osa minua. Tapa olla olemassa ja hahmottaa tätä maailmaa. Ehkä elämäntapa on edelleen paras käsite kuvaamaan sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti