Päivälleen vuosi sitten sain maailman ihanimman sähköpostin. Että Torni haluaa julkaista Dionnen tytöt. Virallisesti minusta kai tuli esikoiskirjailija vasta toukokuussa, jolloin Dionnen tytöt ilmestyi. Itse olen kuitenkin mieltänyt itseni esikoiskirjailijaksi tuosta päivästä lähtien, jolloin sain myönteisen kustannuspäätöksen, sillä se oli ainakin henkisesti suurempi muutos kuin kirjan ilmestyminen. Kuluneeseen vuoteen on mahtunut paljon uusia kokemuksia ja monenlaisia tunteita, eniten toki iloa ja kiitollisuutta.
Olen lukenut joidenkin kirjailijoiden kommentoineen (en nyt muista ketkä ja missä yhteydessä) että sitten kun kirja menee painoon, siitä voi päästää irti ja huokaista helpotuksesta, koska sille ei voi enää tehdä mitään. Minun kohdallani asia ei ole mennyt ollenkaan niin. Joo, lapsi on lähtenyt maailmalle, mutta tuntuu siltä, että nyt minä vasta olenkin huolehtinut, kuinka se pärjää. Mitä ihmiset sanovat Dionnen tytöistä? Tykätäänkö siitä? Ensimmäisen julkisen arvion bongaaminen ja varsinkin sen lukeminen aiheutti aika lailla ylimääräistä sydämentykytystä. Kuinka paljon kirjaa myydään? Kai se huolitaan kirjastoihin? Ja vaikka en toki voikaan enää tehdä itse tekstille mitään, kyllä minä silti mietin myös omaa toimintaani. Olenko osannut puhua Dionnen tytöistä blogissani, Facebookissa ja muutamassa kirjailijaesiintymisessä, mitä minulla on ollut, niin että se houkuttelee ihmisiä lukemaan kirjan?
Joskus olen myös miettinyt, miten Dionnen tyttöjen julkaisu vaikuttaa kirjoittamiseeni jatkossa. Kuluneen kesän ja syksyn aikana olen kuitenkin huomannut ilokseni, että vaikka kirjoitankin taas astetta tavoitteellisemmin, pohjimmiltaan mikään ei ole silti muuttunut. Tempaudun yhä mukaan tarinani maailmaan kuten ennenkin, ja kirjoittaminen on edelleen minulle yksi nautinnollisimmista tekemisistä ja parasta stressilääkettä. Ja olen onnellinen, että se on osa elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti