Vuosi sitten

Tämä päivä on minulle eräänlainen vuosipäivä. Sillä tasan vuosi sitten lähetin romaanikäsikirjoituksen nimeltä Dionnen tytöt Torni kustantamolle ja muutamille muillekin kustantamoille. Oloni oli yhtä aikaa innostunut ja lievästi kauhistunut, että hui, mä todellakin tein sen. Hetkittäin myös herkistyin, että voi ei, rakas pieni käsikseni on nyt aivan vieraiden ihmisten ruodittavana, ja he päättävät sen kelpaavuudesta. 

Päätös tarjota Dionnen tyttöjä kustantajille vaati minulta ennen kaikkea rohkeutta. Tsemppasin itseäni näin: “Älä masennu hylsyistä, koska kaikki saavat niitä, ja sinulla on useampi verkko vedessä. Eikä siitäkään pidä masentua, vaikkei kukaan kustantaja tarttuisikaan tähän, sillä fakta on se, että vain pieni osa käsiksistä ylittää julkaisukynnyksen. Kirjoittaminen itsessään on tärkeintä, eikä sitä voi kukaan ottaa sinulta pois. Lähettäessäsi käsiksen kustantajille et siis menetä mitään, voit vaan saada lisää.” No, vähän mielenrauhaa kyllä menetin kustantajien vastauksia odotellessa ja kolme hylsyä saadessa, mutta kylläpä vain kannatti uskaltaa ottaa tämä askel. 

Kirjailija Katri Alatalo kertoo blogissaan: ”Jo ennen kuin olin julkaissut yhtäkään kirjaa, kuulin eräältä kirjailijalta ajatuksia siitä, miten harvinaista herkkua julkaisu on ja miten lyhyt hetki se julkaisemisen riemu aina on. Varsinainen kirjailijan/kirjoittajan työn ilo täytyikin hänen mukaansa löytää muualta, ihan siitä tavallisesta arjesta eli kirjoittamisesta.”  Varmasti tämä on yksilöllistä ja riippuu myös siitä, missä vaiheessa uraansa kirjailija on - tuskin kymmenennen romaaninsa julkaiseva on asiasta yhtä tohkeissaan kuin esikoiskirjailija. Ja toki itse kirjoittaminen on tärkeintä. Mutta silti ihmettelen, miten julkaisun riemu voi olla jollekulle vain ohikiitävä hetki. Minusta kun tuntuu siltä, että olen ollut kustannussopimuksen saamisesta lähtien enemmän tai vähemmän kirjanjulkaisutäpinöissäni ja olen yhä. Reilun yhdeksän kuukauden aikana on tapahtunut vaikka mitä uutta ja jännää: julkaisuprosessin eri vaiheiden seuraaminen, ensimmäiset kirjailijaesiintymiset, ensimmäisten lukijapalautteiden saaminen jne. Minulle on riittänyt täpinöitymiseen jo se, että olen bongannut netistä minkä tahansa uuden maininnan kirjasta. Ja tähän mennessä saamani lukijapalautteet ovat olleet ilahduttavan, hämmästyttävänkin positiivisia. 

Finnconin jälkitunnelmissa

Pitkä, ihana ja elämyksellinen Finncon-viikonloppu on takana. Tämä oli kolmas Finncon, johon osallistuin, mutta tietyllä tapaa olo tuntui ensikertalaiselta, koska nyt olin ensimmäistä kertaa muussakin kuin yleisön roolissa. Toki sain olla edelleen myös yleisönä, olin seuraamassa useampaa kiinnostavaa ja inspiroivaa paneelikeskustelua. Lisäksi viikonloppuuni sisältyi kahdet bileet, paljon kavereiden näkemistä, ja tapasinpa muutaman uudenkin tuttavuuden. 

Koska olen varustettu keskimääräistä huonommalla suuntavaistolla, oli kätevää, että juuri tämä Finncon oli Tampereen yliopistolla, jossa olen sattuneesta syystä kuluttanut paljon aikaa kuluneen kahden vuoden aikana. Eipä ainakaan tarvinnut stressata oikeiden esiintymispaikkojen löytämisestä.  Tuntui myös jännältä nähdä tuttu ympäristö toisenlaisessa kontekstissa. Ja puhua Dionnen tytöistä luentosalissa, jossa olen istunut luennolla monet kerrat ja ollut tenteissäkin. 

Esikoiskirjailijapaneelin jälkeen: Jaakko Markus Seppälä, minä, Elina Pitkäkangas, puheenjohtaja Shimo Suntila ja Dare Talvitie. Kuvan otti Kaisu Sandberg. 

Molemmat esiintymiseni menivät hyvin. Lauantaiaamun esikoiskirjailijapaneelia jännitin jonkin verran, sunnuntai-iltapäivän romanttisen fantasian paneelia en jännittänyt enää juuri yhtään. Itse asiassa 45 minuuttia meni yllättävänkin nopeasti, kun puheenvuorot oli jaettu neljän panelistin kesken. Ainakin verrattuna ensimmäiseen kirjailijaesiintymiseeni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla, jolle oli myös varattu 45 minuuttia aikaa, ja jossa pääsin/jouduin esiintymään yksin. Paneeleista jäi melkeinpä sellainen fiilis, että olisin voinut puhua näistä aiheista enemmänkin. Lisäksi esiintymisasukokonaisuuksien suunnittelu oli mukavaa etukäteispuuhaa. Samassa asussa ei tietenkään voi esiintyä kahtena peräkkäisenä päivänä. ;) Esikoiskirjailijuus, mikä ihana syy ostaa uusia mekkoja. 

Romanttisen fantasian paneelissa: puheenjohtaja Matti Järvinen, Maria Carole, J.S. Meresmaa, Elina Pitkäkangas ja minä. Kuvan otti Päivi Itäpuro. 

Yleensä ottaen Finncon oli aivan mahtava, ja erityiskiitos siitä kuuluu kaikille teille ihanille ihmisille, jotka pääsin tapaamaan. Tunsin olevani niin omassa porukassani. Finnconeilla on yleensä myös sellainen hyvä vaikutus, että niiden jälkeen pää on täynnä kirjoitusintoa. 

Finnconin jälkitunnelmissa minua on ilahduttanut myös se, että uudessa Kosmoskynässä oli varsin positiivinen arvio Dionnen tytöistä. Tässä ote arviosta: "Liliana Lento yhdistää yllättävän toimivasti chick litin ja fantasian. Teksti on sujuvaa ja hauskaa luettavaa. Päähenkilöitään suurempien yhteiskunnallisten ongelmien mukaan tuonti lisää kepeään ja kuplivasti etenevään romaaniin kaivattua särmää. Eri lajien välisessä kanssakäymisessä, jännitteissä ja ennakkoluuloissa onkin kiinnostavaa rakentelua. Lento hyödyntää etenkin ihmisten ja keijujen välistä asetelmaa kirjoittaakseen myös tosielämässä ajankohtaisista teemoista, kuten syrjinnästä ja ihmisoikeuksista.” Lisäksi arvostelija Miia Outinen toteaa: ”Dionnen tytöt -romaanin hahmoista ja maailmasta tulee tunne, että niitä on rakennettu rakkaudella.” Voi, niin todellakin on. 

Kirjailijaesiintymisiä

Olin viime viikon lauantaina Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla puhumassa Dionnen tytöistä, polustani esikoiskirjailijaksi ja kirjanjulkaisuprosessista. Koska yleisölle puhuminen ylipäänsä saa minulla perhosia vatsaan, ja kyseessä oli vielä ensimmäinen kirjailijaesiintymiseni ikinä, niin jännittihän tuo alkuun kovasti. Esiintyminen sujui kuitenkin hyvin ja oli itse asiassa tosi kivaa, kunhan pääsin alkujännityksestä. Kurssilaiset olivat ihanan kiinnostuneita, heillä oli paljon kysymyksiä, ja osasin jopa vastata jotain järkevää heidän kysymyksiinsä. Olihan tuo oikeastaan kiitollisin esiintymistilanne, mitä voi kuvitella. Sain puhua siitä, mitä rakastan, yleisö oli paikalla omasta halustaan, ja minkäpä muun suhteen voisin olla parempi asiantuntija kuin oman kirjani.

Koska ensimmäinen kirjailijaesiintyminen oli noin hyvä kokemus, seuraavat eivät varmastikaan jännitä läheskään yhtä paljon. Esiintymisiä on tosiaan tulossa lisää, olen mukana 1.-3.7. Tampereen yliopistolla järjestettävässä Finnconissa seuraavissa paneeleissa. 

La 2.7. 10:00-11:00

Luentosali D10b

Esikoiskirjailijat estradilla

1h

Ensimmäisen teoksensa 2015-2016 julkaisseet Jaakko Markus Seppälä, Dare Talvitie, Elina Pitkäkangas ja Liliana Lento keskustelevat kirjoittamisesta, julkaisukynnyksen ylittämisestä ja esikoiskirjailijuudesta. Pj. esikoiskirjailija-emeritus Shimo Suntila.

Su 3.7. 15:00-16:00

Luentosali D10b

Romanttista fantasiaa vai fantastista romantiikkaa?

1h

J.S. Meresmaa, Maria Carole, Liliana Lento, Elina Pitkäkangas, Matti Järvinen (pj.)

Mitä annettavaa romantiikalla on fantasiakirjallisuudelle? Tai fantasialla romanttiselle kirjallisuudelle?

Lajeja taitavasti yhdistelevät kirjailijat valottavat suhdettaan niihin ja kertovat, mikä romantiikan ja fantasian yhdistämisessä viehättää.

Miten vältetään kliseiden karikot? Kuinka luodaan hahmoista kiinnostavia? Millä keinoilla luodaan ihmissuhteisiin jännitettä?

Varoitus: Keskustelu voi aiheuttaa pysyvää haittaa romantiikkaan liitetyille ennakkoluuloille.

Lisäksi olen saanut vahvistuksen, että pääsen lokakuussa Helsingin kirjamessuille Chick lit spefikirjallisuudessa -paneeliin. Ja siitäkös minä täpinöidyin, kun kuulin, että yksi kanssapanelisteista on Tuija Lehtinen! Vaikka Lehtisen aikuisille suunnatut kirjat eivät ole erityisemmin napanneet, niin nuortenkirjailijana hän on ollut ja on edelleen yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen erityisesti hänen nuortenkirjojensa hyvällä tavalla nasevaa tyyliä. Ja nyt sitten pääsen hänen kanssaan samaan paneeliin, vaikka hän on aivan eri tasolla kuin minä. :D

Ensimmäinen kirjailijaesiintyminen ja tieto tulevista esiintymisistä on vaikuttanut niin, että koen kirjailijaidentiteettini jälleen vahvistuneen, nousseen taas yhden hyppäyksen ylemmäs. Olen myös tajunnut entistä paremmin, että se on identiteetti, jonka voin pitää aina aktiivisena. Työuraani ovat varjostaneet alituiset määräaikaiset työsuhteet ja niiden tuoma epävarmuus tulevaisuudesta. Mutta kirjoittaminen ei riipu epävarmasta työllisyystilanteesta eikä edes kustannusmaailman kiemuroista. Vaikka en Dionnen tyttöjen jälkeen saisi enää ikinä mitään julkaistua (tietenkin toivon, että saan!), kukaan ei voi silti ottaa minulta pois kirjoittamista.

Kirjahaaste

Sain haasteen Keijumetsästä -blogin Afenilta.

Säännöt:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.

2. Vastaa haasteen kysymyksiin.

3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.

4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Harry Potter. Tosin en ole lukenut sarjaa kokonaan. Luulin, että olisin pitänyt, mutta ei vaan napannut. Ehkä minulla oli liian suuret odotukset. 

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Tähän en kyllä osaa vastata. Ei kai sellaista kirjaa olekaan, josta kukaan ei pitäisi? Toivottavasti ei. 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tämä tapahtuu Marian Keyesin romaanissa Tuiki tuiki tähtönen. Lydia ja Andrei ovat kämppiksiä. Aluksi he olivat nihkeissä väleissä, mutta kun he ensin päätyivät humalassa avautumaan toisilleen murheistaan ja sen jälkeen harrastamaan intohimoista seksiä useamman kerran, ajattelin, että heistä tulee vielä hyvä pari. Andrei vaikutti muutenkin kivalta ja sopivasti maanläheiseltä tyypiltä. Sitten Lydia kuitenkin alkoi seurustella lipevän Conallin kanssa, joka herätti antipatiani jo sen takia, että hän teki työkseen yrityssaneerauksia, eli irtisanoi ihmisiä. Kaiken kukkuraksi Conall  oli ärsyttävän itsevarma ja käyttäytyi kuin mielipuolinen stalkkeri; mm. kyttäsi Lydiaa tämän asunnon ulkopuolella päästäkseen juttelemaan tämän kanssa, eikä uskonut Lydian ensimmäistä kieltäytymistä vaan ehdotteli treffejä niin kauan, että nainen lopulta antoi periksi. 

Toisaalta tuo Lydia ja Andrei kuvio rikkoi kivasti kliseitä siinä, että vaikka jonkun kanssa olisi kuinka hyvää seksiä, se ei itsestäänselvästi takaa hyvää parisuhdetta, tai että parisuhdetta edes syntyisi. Mutta kun Andrei olisi ollut niin paljon miellyttävämpi tyyppi kuin Conall. 

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

En nyt tiedä, miten suosittua tämä on, mutta sellainen kova scifi, jossa on liikaa infodumppia ja teknisiä yksityiskohtia. 

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

En osaa nimetä ketään yksittäistä hahmoa, mutta koen usein ärsyttävinä sellaiset romaanihenkilöt, joihin suunnilleen kaikki muut kirjan henkilöt ihastuvat. 

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Kalle Päätalo, hänen tyylinsä on liian pitkäpiimäistä minulle.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

On näitä varmaan muitakin, mutta Twilight tulee ensimmäisenä mieleen. Olen nähnyt Twilightista yhden leffan, ja siinä oli minulle ihan tarpeeksi. 

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto (Jurassic Park) ja Kadonnut maailma (The Lost world), joiden pohjalta Jurassic Park leffat on tehty. Katsoin leffat ensin ja luin vasta sitten kirjat. Yleensä kirjat ovat minusta parempia kuin niistä tehdyt leffat, eivätkä nämäkään kirjat olleet ollenkaan huonoja. Mutta dinosaurusten remuaminen oli vaikuttavampaa leffateatterin suurelta valkokankaalta katsottuna kuin kirjasta luettuna. 

Haastan Katri Alatalon, J.s. Meresmaan ja Vaarnan. 

Tunnelmia hetki julkaisun jälkeen

Dionnen tyttöjen ilmestymisestä on kulunut puolitoista viikkoa. Katson kirjaa vieläkin joka päivä yhtä aikaa syvän tyytyväisenä, lempeän kiitollisena ja hieman hämmästyneenäkin, että tuossa se nyt todella on. Ja että muutaman vuoden ajalle limittynyt kerroksellinen kirjoitusprosessi ja pitkä julkaisun odotusaika ovat nyt tosiaan päättyneet.

Minulla oli viime viikonloppuna ihanat julkkaribileet. Ne eivät olleet mitkään viralliset julkkarit, vaan itse järjestämäni yksityiset bileet lähipiirilleni ja kavereilleni. Koska olen ollut viime vuosina useammissa kirjanjulkkaribileissä, ja saanut kutsuja vielä useampiin kuin olen pystynyt osallistumaan, minusta oli aivan huippua, että saatoin vihdoinkin pitää myös itse julkkaribileet. 

Olen ehtinyt saada Dionnen tytöistä jo yhden lukijapalautteenkin. Ja vieläpä sellaisen palautteen, joka oli sen päivän ilo, ja jota kehtaa mainostaa: ”Viihdyttävää ja hyvin kulkevaa tekstiä. Mahtavaa kuinka suhdesählinki, yhteiskunnallinen tilanne ja syvät traumat punoutuvat niin saumattomasti yhteen. Siistiä, että maailma oli tavallaan tuttu, mutta oli fantasiaelementtejä. Luen varmasti seuraavankin kirjasi. :)” Koska minua toki jännittää, mitä ihmiset kirjasta sanovat, oli mukavaa, että ensimmäinen palaute oli noin hyvä ja lempeä. 

Olen tietysti ollut jo pitkään asennoitunut siihen, että Dionnen tytöt voi nyt lukea periaatteessa kuka tahansa. Enhän olisi ylipäänsä tarjonnut käsistä kustantajille, jos en olisi ollut sinut tämän asian kanssa. Sen sijaan olen viime päivinä havahtunut sellaiseen ajatukseen, että kun kirja on ilmestynyt, en voi enää tietää, ketkä kaikki sen lukevat. Aiemminhan lähetin käsiksen sovitusti tietyille ihmisille esiluettavaksi, ja he olivat velvollisia antamaan siitä palautetta. Ja olin toki myös perillä siitä, mihin kustantamoihin olin käsiksen lähettänyt, vaikka en tuntenutkaan henkilökohtaisesti näiden kustantamojen työntekijöitä. Mutta nyt joku voi lukea Dionnen tytöt ja  ihastua/vihastua/vaikuttua suuresti tarinasta, enkä minä saa koskaan tietää siitä. Tämä ajatus vaatiikin vielä totuttelua. 

Vihdoinkin! :D

Maailman odotetuin postilähetys saapui tänään. Tässä se nyt vihdoinkin on, rakas esikoisromaanini. :D

Sain tosin jo viikko sitten viestin, että Dionnen tytöt on tullut painosta. Kustantamollani on painotalo Tallinnassa, ja kirjat lähetetään ensin Kuopioon, jossa itse kustantamo sijaitsee, siksi tällainen viive. Tuota viikkoa ympäröi jännä epätodellisuuden tunne, koska tiesin kirjan valmistuneen, mutta en ollut päässyt vielä näkemään enkä koskettamaan sitä. Minun olisi tehnyt mieli kailottaa ympäriinsä, että kirjani on tullut painosta, mutta halusin kuitenkin odottaa, että saan Dionnen tytöt käteeni ja valokuvia siitä, ennen kuin mainostan asiaa julkisemmin.

Vastauksena kysymykseen miltä nyt tuntuu: onhan tämä ollut aivan ihana päivä. Vaikka minulla on ollut kustannussopimus viime syksystä, kansikuva on ollut olemassa joulukuusta, jolloin kirja tuli ennakkomyyntiin, olin nähnyt takakannen ja sivuliepeen pdf-tiedostona, ja tietysti oikolukenut taittovedoksen, niin siltikin  oli ihmeellistä nähdä Dionnen tytöt ihan oikeana kirjana. Ja nähdä kauan matkassa kulkenut, niin tutuksi ja rakkaaksi tullut tarina kirjan sivuilla. 

Se yllätti hieman, että kirjassa on vähän isommat sivut kuin luulin. Eivät sivut siis mitkään poikkeuksellisen isot ole, ihan normaalia A5 kokoa, mutta kuitenkin. En oikein tiedä, miksi minulla oli sellainen itsepintainen mielikuva, että Dionnen tytöt olisi kooltaan pieni. 

Samansukupuolinen rakkaus spefikirjallisuudessa

Jo toinen kirjailijahaastattelu on pulkassa, vaikka Dionnen tytöt ei ole edes ilmestynyt vielä (mutta se on jo painossa, joten aivan kohta…). Tämä haastattelu tulee kesäkuussa ilmestyvään Kulttuurivihkot lehteen, ja teemana on samansukupuolinen rakkaus suomalaisessa spefikirjallisuudessa. Päätin kirjoittaa myös blogiin hieman ajatuksiani ja kommenttejani aiheesta. 

Dionnen tytöissä, on yksi naispari. Heidän rakkaustarinansa on yksi kirjan keskeisistä juonista. Dionnen tyttöjen yhteiskunnassa kukaan ei tee numeroa siitä, ovatko pariskunnan osapuolet samaa vai eri sukupuolta. Sen sijaan ihmisen ja keijun parisuhde on joillekin iso ongelma. 

Novellissani Rose & May, joka on julkaistu Kumman rakas -antologiassa, on hieman samantapainen asetelma. Novelli sijoittuu samaan fantasiamaailmaan kuin Dionnen tytöt. 

Myös spefinovellissani Perjantaityttöystävä, joka on julkaistu Ursula-lehdessä 1/2015, on kahden naisen rakkaussuhde. Perjantaityttöystävässä ollaan tässä maailmassa, kesäisellä Tampereella, mutta siinäkään päähenkilö ei ihmettele, että miten mä nyt naiseen menin ihastumaan. Novellin jännite ja spefielementti tulee tyttöystävän oudosta käytöksestä. 

Miksikö olen kirjoittanut samansukupuolisesta rakkaudesta tällä tavoin? Osittain varmaankin siksi, että ei-heteroseksuaalisuus on itselleni nykyään niin itsestäänselvää ja luonnollista. Pöytälaatikossani on kyllä myös pari novellia, jossa päähenkilön rakastuminen saman sukupuolen edustajaan on hänelle uutta ja hämmentävää, ja se tuo myös dramatiikkaa tarinaan. Tosin siihen aikaan kun olen kirjoittanut nuo novellit, em. asiat olivat itsellenikin vielä aika uusia, joten minulla oli varmaankin tarvetta prosessoida niitä myös fiktiivisen kirjoittamisen kautta. Enää ei ole. Mutta minulle on myös tietoinen valinta ja kannanotto kirjoittaa samansukupuolisesta rakkaudesta sillä tavoin, että siinä ei ole mitään ihmeteltävää, pällisteltävää eikä varsinkaan paheksuttavaa. Dionnen tytöissä käsitellään kyllä myös tasa-arvokysymyksiä, syrjintää ja vähemmistöjen oikeuksia, sillä myös ne ovat minulle teemoja lähellä sydäntä, mutta ne eivät liity kenenkään seksuaaliseen suuntautumiseen vaan ihmisten ja keijujen välisiin suhteisiin. 

Minusta spefikirjallisuudella on paljon potentiaalia seksuaalisen tasa-arvon edistämisessä siksi, että tarinat voidaan sijoittaa fantasiamaailmoihin tai vaihtoehtohistorioihin, joissa tämän maailman normit eivät päde. Esimerkiksi Dionnen tyttöjen yhteiskunnassa samansukupuoliset parisuhteet ovat aina olleet tasa-arvoisia heterosuhteiden kanssa, tosin ko. yhteiskunnassa on sitten muunlaisia ongelmia. Spefissä voidaan mennä pidemmällekin, kirjoittaa vaikka maailma, jossa homoseksuaalisuus on yleistä ja heteroseksuaalisuus harvinaista. Tai yhteiskunta, jossa polyamoriset suhteet ovat normi ja yksiavioisia parisuhteita pidetään kummallisina ja paheksuttavina. Mahdollisuuksia on valtavasti, sillä vain mielikuvitus on rajana. 

Omia suosikkejani queer-spefikirjallisuudessa ovat mm. Maria Carolen Tulen tyttäriä, Jenny Kangasvuon Sudenveri ja novelleista Mari Saarion Punaorvokkien laulu, joka on julkaistu Me emme valehtele -antologiassa. Valtavirtakirjallisuuden puolelta ehkä suurimman vaikutuksen ovat tehneet Helene de Monferrandin Heloisen ystävät ja Suzannen päiväkirja. Kirjat ovat tavallaan jatko-osia toisilleen, tai ehkä enemmänkin rinnakkaisosia, sillä kahden kirjan aikajänteet menevät osittain limittäin, mutta ne on kerrottu eri henkilöiden näkökulmasta. Monferrandin hahmot ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni, ja hänen kirjansa ovat varmasti vaikuttaneet myös omaan kirjoittamiseeni.